Nappikriisi

Minut valtaa epätoivo näiden tekstien kanssa. Mielessäni on erilaisia aiheita, mistä haluaisin kirjoittaa, mutta Amandan tilanteet heittelevät niin, etten ehdi kuin päivitellä niitä. Ja nekin toistavat samaa kaavaa viikosta toiseen. Tosin nyt on myös eräs nappiasia, jota en yksinkertaisesti ole jaksanut selvittää tänne aiemmin siksi, että se on niin monimutkainen juttu. No mutta, nyt haluan pinnistellä ja jakaa sen teidän kanssanne.

Amanda kotiutui muutama päivä sen jälkeen, kun julkaisin edellisen tekstini. En tiedä muistaako kukaan, kun loppukesästä kerroin gastrostoomassa olleessa ongelmasta, joka hoidettiin korvien putkituksen yhteydessä elokuussa? No tämä sama ongelma joka tapauksessa palasi. Eli kun ballonkiin vaihdetaan viikoittain vesi (meillä 5 ml), niin taas yhden äkin sieltä ei tullutkaan taas ulos kun 0,5 ml. Ja vaikka ballongin tyhjensi niin tyhjäksi kuin vain sai, nappi oli silti napakasti paikallaan, vaikka sen juuri silloin pitäisi nousta sieltä pois. Vedellä täytetty ballonki siis pitää tämän napin paikallaan. 

Viimeksi kun asiaa tutkittiin, kävi niin, että nappi kyllä saatiin hieman väkivalloin vedettyä irti, mutta uutta nappia ei saatukaan tilalle. Onneksi Amandalla oli edessä korvien putkitusta varten nukutus, joten vatsakirurgi katsoi ongelmaa tähystimen avulla. Vatsan sisäpuolelle oli kasvanut ylimääräistä kudosta, joka painoi ballonkia niin, ettei se tyhjentynyt sen vuoksi. Kirurgi suurensi hieman kanavaa ja vaihtoi uuden napin. Nappi lähetettiin tutkittavaksi ja todettiin, että se oli ehjä eikä vika ollut siinä. Operaatio auttoi, ja napin kanssa ei ole ollutkaan mitään ongelmia. Ei, ennen kuin nyt. Kuukausi sitten vaihdoin taas ballongin vedet tutulla rutiinilla, mutta ulos sain vain 0,5 ml vedettyä vettä. 

Tätä asiaa on pohdittu suurella joukolla viime viikkoina Amandan ollessa lastenosastolla. Lastenkirurgi (eri kirurgi kuin aiemmalla kerralla) oli puhtaasti sitä mieltä, että asiaa on turhaan suurenneltu, eikä mitään ongelmaa ole. Nappi vain pois ja uusi tilalle. Ja siis näinhän sen pitäisikin mennä. Emme hoitajan kanssa kuitenkaan antaneet kirurgin käydä nappiin käsiksi Amandan ollessa lisähapessa. Ihan vain siksi, jos jotain sattuu eikä Amanda ole nukutuskelpoinen. Nappi siis itsessään toimii moitteetta. Ruoka menee hyvin eikä se tee Amandalle kipeää millään tavoin. Siksi ihmettelin napin vaihtamisen kiirettä. Kirurgi kyllä selitti minulle, että vanhan napin pitäminen on riski, mutta hän uskoikin sen olevan rikki. Ei kuulemma olisi muuta mahdollisuutta, koska kudoksen kasvaminen sisäpuolelle on niin harvinaista. No oli miten oli, en suostunut napin vaihtoon silloin, kun Amanda ei ollut nukutuskelpoinen. Samaa mieltä olivat myös lastenlääkärit.

Perjantaille tuli sitten kutsu operaatioon. Pitkin viikkoa mietin mielessäni, onnistuukohan sen tekeminen. Amanda oli hurjan räkäinen ja yski kovasti. Hengitys oli kyllä ihan hyvää. Menimme torstai-iltana osastolle ja Amandan päähän asetettiin seuraavaa päivää ajatellen valmiiksi kanyyli. Perjantaiaamuna Amandan vointi oli ihan kohtalainen. Anestesialääkäri pohdiskeli nukutuskelpoisuutta, koska tytön saturaatioarvot laskettelivat ja limaa nousi hurjasti. Hän puhui, että ei haluaisi intuboida Amandaa riskien takia. Mietittiin, jos napin vaihto olisi onnistunut humautuksessa ja paikallispuudutuksessa. Tämä kuulosti minusta järkevältä ja siihen annoin siunauksen. Pohdinnan päätteeksi anestesialääkäri kuitenkin tuumi, että mikäli kirurgin täytyy tehdä jotain suurempaa kuin vaihtaa nappi, täytyy kuitenkin intuboida. Siinä vaiheessa teki mieli nostaa kädet ylös. Juurihan sen takia me olimme siellä valmiina nukutukseen. Sen takia, ettei napin vaihto tule onnistumaan vain vaihtamalla. Ja yleensähän se napin vaihto tehdään ihan suitsait vaikka vaipanvaihdon yhteydessä eikä missään paikallispuudutuksessa. HUUH. Nytkin nousee verenpaineet jo pelkästään, kun mietin tätä aihetta.

Kello eteni puolille päivin ja olimme tulleet siihen tulokseen, että humautetaan, ja jos aivan pakko on, niin intuboidaan. Tuli määräys antaa Amandalle esilääkitys, että hän olisi sitten rauhallinen. Sadasosasekunnin mietin, miksi ihmeessä Amanda täytyy esilääkitä. Lapsi, joka ei muuta tee kuin makaa ja kääntää välillä päätä toiseen suuntaan. Mutta lääke oli epistatus, ja koska se on meille tuttu kohtauslääke, ajattelin, että menköön. Lääke laitettiin poskeen kertaruiskaisulla, josta hieman hätkähdin (itse aina liu'utan lääkkeen hitaasti poskille nielemisongelman takia). Amanda kakoi hieman, mutta joten kuten selvitti homman. Aloimme vaihtaa vaippaa, kunnes Amanda alkoi yskimään taas rajusti. Yskiessään hän vaihtaa helposti väriä kasvoilta, mutta nyt huomasin tilanteen vain pahenevan hetki hetkeltä. Kasvot olivat ihan harmaat, Amanda vetäytyi lötköksi eikä saanut henkeä. Huone täyttyi nopeasti ihmisistä, happea annettiin ja selkään taputeltiin. Kyllä neiti sitten onneksi sai lopulta henkeä vedettyä, vaan kyllä taas säikytti. Palautui heti mieleen vuoden takainen elvyytyshetki, jossa Amandalle kävi ihan samalla tavalla. 

Tämän jälkeen pyysimme anestesialääkärin takaisin, jotta voimme päivittää tilanteen. Hän oli yhtä vaikeana kuin edellisellä kerralla, ja kysyi jopa minulta, mitä haluaisin nyt tehtävän. Siinä kohtaa kirjaimellisesti nostin kädet pystyyn ja totesin, etten halua ottaa vastuuta tälläisestä asiasta. Totesin myös, että minua hieman arveluttaa, koska Amandan hengitys oli jäänyt kovin pinnalliseksi. Sen kuultuaan hän totesi nopeasti, että operaatio siirretään. Valehtelisin jos väittäisin, etten olisi tuntenut helpotusta. Ärsyttävää on, ettei nappia saada vaihdettua, mutta koska se toimii, en halua ottaa tarpeettomia riskejä.

Viikonloppu meni siis jälleen lastenosastolla. Väsymyksissäni kysyin lauantaiaamuna hoitajilta, mitä he olisivat mieltä, jos viettäisimme päivän kotona. Ja niin me teimme. Viikko oli hyvin hyvin vähäuninen, ja jännitin paljon nappioperaatiota, joten pieni hengähdys teki hyvää.

Sellainen show täällä. Amanda kai kotiutuu huomenna ja jäämme odottamaan uutta napinvaihtoaikaa. Toivon niin, että saataisiin pian tämä pois meidän päiväjärjestyksestä!