30. kesäkuuta 2018

Aina läsnä.

Nyt! Nyt on se hetki, kun istun alas ja kirjoitan. Olen tehnyt tämän hurjan monta kertaa kevään aikana. Miljoona kertaa mielessäni, muutaman kerran konkreettisesti. Pääni on täynnä ajatuksia, jotka haluaisin kirjoittaa ulos, mutta jokin lukko iskee joka kerran kun avaan bloggerin. 

Aloitanpa vaikka siitä, mitä meidän perheelle kuuluu. Olen ollut lähes koko kevään ja (tähänastisen) kesän töissä. Työsopimukseni oli aluksi vain parin viikon mittainen sijaisuus, joka sitten venähtikin vähän pidemmäksi. Vielä alkuvuonna minua puistatti suuresti ajatus töihin menemisestä. Pelkäsin, etten osaa tehdä mitään tai että itkeä tirskun ikävääni holtittomasti tai teen jotain muuta katastrofaalista. Olin miltei kauhuissani palatessani ihmisten pariin tekemään työtä näiden omaishoitovuosien ja kotona olemisen jälkeen. Nyt kun katson taakse päin, tämä työ on ollut suuri pelastus. Työni on ollut tehdastyötä, jossa ollaan pääasiassa omissa oloissa, kuulosuojaimet korvilla sekä lähinnä vain omat ajatukset seurana. Ilokseni huomasin, että opin työn nopeasti, vaikken ole koskaan ennen työskennellyt teollisuuden parissa. Minulle sattui myös aivan ihanat työkaverit, joiden kanssa olen saanut sekä siirrettyä ajatuksiani muualle että myös toisinaan jutella Amandasta. Kukaan töissä ei varmaan (iloisen ulkokuoreni vuoksi) voisi uskoakaan minkälaisen tunteiden vuoristoradan olenkaan käynyt kevään aikana. Vaikka kaksin oleminen omien ajatustensa kanssa kuulostaa tälläisessä tilanteessa ahdistavalta, se osoittautui minulle juuri oikeaksi tavaksi käsitellä asioita. En kiellä, ettenkö joskus olisi itsekseni livauttanut kyyneleen vahingossa työn lomassa, kun olen Amandaa ikävöinyt, varsinkin alkuvuodesta, mutta mitä pidemmälle aika käy, olen oppinut säätämään mieleni eri tilanteisiin ja olen oppinut paremmin hallinnoimaan ajatuksiani. Ehkä olen siis oppinut tuntemaan tässä myös paremmin itseäni. Luottamus elämää kohtaan ja siihen, että se kantaa kyllä eteenpäin, on kasvanut kevään aikana lujaksi.
 
Amandan isosisko on yhä "reipas" oma itsensä, eikä Amandan kuoleman jälkeen ole noussut mitään erikoista hänen käytöksessään tai olemuksessaan, vaikka meille siitä paljon varoiteltiin. Me olemme mielestäni onnistuneet hyvin jatkamaan arkeamme niin tavallisesti, kuin se vain on ollut mahdollista. Amanda on meillä kaikilla kuitenkin hyvin usein ajatuksissamme.

- Äiti, ostetaanko tää Amandalle tuliaiseksi? Tää ois Amandasta varmaan ihana.
Tyttäreni pitää kädessään puista lyijykynää, jonka päässä heiluu pieni poro. Me olemme Rukalla, pienessä matkamuistomyymälässä, enkä taas tiedä miten päin olla tässä tilanteessa.  
- Mutta mitenkäs me se annettaisi Amandalle? kysyn varovasti. Tyttären pää painuu maata kohti mietteliäänä. Ilme kirkastuen hän nostaa katseensa ja ehdottaa, että veisimme kynän haudalle.

Näitä hetkiä tulee, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Tiedän, että esikoinen tiedostaa täysin sen, että Amanda on kuollut ja haudattu. Ajatus harhautuu kuitenkin usein, koska Amanda on meille niin läsnä koko ajan. Ihan joka päivä. 

Viime talvena olimme meidän uudessa lähileikkipuistossa, jossa M meni keinuttamaan tyhjää pienten kiikkua.
- Äiti, tämä ois Amandalle ihan tosi hyvä kiikku, jos Amanda osaisi istua. Hän totesi innostuneena.
-Niin. Tai jos Amanda ylipäätään olisi, vastasin. 
Tyttäreni ei (onneksi) tarttunut  masentuneeseen kommenttiini, vaan tokaisi tähän:
 "Niinpä. Se ois kyllä hyvä"

 M toteaa usein ääneen, että on Amandan isosisko. Jos hän on saamassa esimerkiksi jonkun uuden lelun, hän etsii leluhyllyltä myös sen, joka olisi ehkä Amandan mieleen. Vaatekaupassa hän etsii tuotteen ensin itselleen, sitten toisen samanlaisen, Amandan kokoa vastaavan. Haudalla käydessämme hän tervehtii Amandaa aina ääneen. Hän haluaa nyppiä kanssani orvokeista nuutuneet pois ja kastella kukkaset, että Amandalla olisi "nättiä olla".
  En ole jutellut kenenkään ammattilaisen kanssa siitä, miten toisen lapsen kanssa näitä asioita olisi hyvä käsitellä, mutta mielestäni kaikki tapahtuu näin jotenkin luontevasti. Siskoa muistellaan ja muistetaan, mutta silti tiedostetaan, ettei hän ole täällä konkreettisesti meidän kanssa. Välillä itketään, välillä huvittuneina muistellaan Amandan suloisia ja yrmeitä ilmeitä.
   
Omakin mieli aaltoilee välillä enemmän ja välillä vähemmän. On hetkiä, kun pysähdyn miettimään, oliko meillä ihan oikeasti toinenkin tytär vai kuvittelinko sittenkin vain kaiken. Kaikki ne yövalvomiset ja viikot sairaalalla. Se ymmärryskyvyn ylittänyt väsymys. Suurin koskaan kokemani huoli. Kaikki ne ihmiset, joita tapasimme viikoittain ja jopa päivittäin. Ovatko he yhä olemassa jossain? Mielikuvat ja muistot tuntuvat toisinaan kuin unelta. Siksi itsellenikin tuntuu tärkeältä, että Amandan esineitä ja asioita on ympärillä. 

Eräs ihminen totesi minulle kerran ääneen jotenkin näin, että "varmaan tuntuu hyvältä päästä eteenpäin, vaikka eihän sitä lasta ehkä unohda koskaan". Mielessäni tuohduin tästä lauseesta, eihän tuollaista voi edes ajatella. Ettäkö unohtaisi menehtyneen lapsensa, ei kai sellaista voi tapahtua yhdellekään äidille. (Tosin tahdon sanoa tähän väliin, että ei käy kateeksi ihmisiä lapsensa menettäneen kanssa samassa kahvipöydässä. En itsekään pysy kärryillä mikä minut tuohduttaa milloinkin. Sama lausahdus eri päivinä saattaa saada aivan eri reaktion päässäni).
   Lapsen menettämisessä katoaa myös pala itsestään. Konkreettisesti se voisi olla vaikka kuin jalka tai käsi puuttuisi. Kipu on suuri. Itse irtoamisen hetkellä kipu ei vielä tunnu, vaan se tulee juuri heti sen jälkeen. Jokainen tietää sen, kun johonkin tulee suuri haava ja ensin ei tunnu kipua lainkaan. Vasta hetken päästä, kun veri alkaa nousta, suuri pakotus ja kipu hiipii paikalle. Sitten sattuu. Ihan kauheasti. Saattaa sattua vielä tosi kauan. Jossain vaiheessa alkaa helpottaa, mutta sittenkin kipu saattaa palata, jos haava vaikka tulehtuu. Tuo kävisi vertauskuvaukseksi muistoihin, jotka tulvivat mieleen. Sitten se jalka tai käsi puuttuu koko loppuelämän. Ilman sitä elämä on vähän hankalaa. Ei mahdotonta, mutta sen puuttumisen tiedostaa joka päivä. 

  Amandan kuolemastahan tuli 19.6. jo kahdeksan kuukautta. Niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Tässä välissä meni useampi kuukausi, etten pystynyt katsomaan Amandasta kuvia enkä varsinkaan videoita ollenkaan. Tuntui, että jokainen kuva, jonka näin, oli isku suoraan palleaan. Suuri tunnevyöry pitkään aikaan ilmestyi, kun Amanda sai vihdoin viimein hautakiven haudalleen. Tilasimme sen jo loppuvuodesta, mutta se asennettiin vasta, kun maa oli täysin sulanut. Mieheni kävi katsomassa kiveä kerran talven aikana kiviliikkeessä, mutta minä en halunnut. Nyt kun kesäkuun alussa kivi oli tuotu paikalleen, en voinut kun itkeä sen juurella ensimmäiset kerrat. Se on taas asiana niin konkreettinen. Oman lapsensa nimi kaiverrettuna hautakiveen. Syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Alku ja loppu kahdessa rivissä.



Siellä se nyt kuitenkin on. Olen yhä tyytyväinen meidän syksyiseen valintaan kiven suhteen. Haluaisin rajata istutuksille alueen luonnonkivillä, jotka toisivat vastapainoksi hieman pehmeyttä muuten melko modernille kivelle. Ja tietenkin istuttaa jotain suloisen vaaleanpunaisia kukkia Amandalle. 

Nyt minulla alkoi loma. Tai voiko sitä lomaksi kutsua, jos ei tiedä mitä kahden viikon jälkeen tapahtuu? No kai voi. Mieheni ja tyttärenikin lomailevat ja aion nauttia tästä ajasta nyt, kun koko perhe vain on. Hitaista aamuista ja suunnittelemattomista päivistä. En tosiaan tiedä mitä syksy, talvi tai ensi kevät tuo tullessaan, mutta luotan täydellä sydämellä, että kaikki järjestyy tavallaan. 


Ihanaa viikonloppua kaikille ja lomaa niille, jotka lomaansa viettävät!