Hei kaikille pitkästä aikaa!
Nyt koitti se hetki, kun halusin palata tämän blogin äärelle. Olen käynyt täällä välillä itse ikävän tuskissani lukemassa menneen arkemme hetkiä ja käänteitä, mutta mitään kirjoittamista en ole saanut aikaan. Eilen Amandan kuolemasta tuli täyteen kaksi kokonaista vuotta, joten ajattelin koota tänne ajatuksiani ja tuntojani elämästäni tällä hetkellä.
Aloitan ihmettelemällä sitä, miten tuntuu ihan hullulta ajatella, että meidän pieni kuopus olisi jo neljä vuotias, jos hän eläisi. Amanda olisi jo iso tyttö. Pidempi ja painavampi. Hiukset olisivat jo varmasti melkoisen pitkät. Kasvoissa korostuisi vielä enemmän hänen omat piirteensä. Voi miten paljon olisin halunnut nähdä kaiken tuon. Me juhlimme Amandan syntymäpäiviä viime vuoden tapaan jätskijuhlilla heinäkuussa. Se tuntui taas tosi hyvältä. Paljon lapsia ja iloa ja naurua.
Meidän elämä on vuoden takaisen blogipäivityksen jälkeenkin mennyt melko tasaisesti. Esikoinen aloitti koulun ja me mieheni kanssa käymme kummatkin töissä. On harrastukset ja kaupassa käynnit. Kyläilyt ja koti-illat. Meillä on paljon haaveita tulevaisuutta ajatellen ja ensimmäistä kertaa tänä syksynä olen tajunnut, että moni haaveistamme on oikeasti toteutettavissa. Olen tajunnut myös, että niitä täytyy alkaa mahdollisuuksien mukaan myös toteuttamaankin, koska ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee tapahtumaan. Sen vuoksi koen, ettei kaikkia haaveita kannata jättää vain "sitten joskus kun..."- tasolle.
Surua ajatellen asiat ovat muuttuneet vuoden aikana paljon ja vähän. Kumoan varmaan monet maailmassa tehdyt tutkimukset, kun sanon, että ensimmäinen puoli vuotta tytön kuolemasta oli paljon helpompaa aikaa kuin nyt, siis surun kannalta. Silloin suru oli näkyvämpää. Itkin kun itketti ja purin ahdistusta ääneen. Kukaan ei ihmetellyt, jos kävin itkemään kesken lauseen tai jos tuli äkisti tarve puhua Amandasta tunti toisensa jälkeen. Nyt suru on näkymätöntä ja piilossa sisällä. Ihmiset taputtelevat olalle ja sanovat, että hyvä kun olette päässeet eteen päin surussa ja elämässä. Vaikka eihän me olla. Siellä se suru on, juurensa kasvattaneena meidän sisällä. Se ei vain näy minnekään. Elämää on kyllä jatkettu siitä nauttien, mutta suuren surun kanssa.
Nyt koitti se hetki, kun halusin palata tämän blogin äärelle. Olen käynyt täällä välillä itse ikävän tuskissani lukemassa menneen arkemme hetkiä ja käänteitä, mutta mitään kirjoittamista en ole saanut aikaan. Eilen Amandan kuolemasta tuli täyteen kaksi kokonaista vuotta, joten ajattelin koota tänne ajatuksiani ja tuntojani elämästäni tällä hetkellä.
Aloitan ihmettelemällä sitä, miten tuntuu ihan hullulta ajatella, että meidän pieni kuopus olisi jo neljä vuotias, jos hän eläisi. Amanda olisi jo iso tyttö. Pidempi ja painavampi. Hiukset olisivat jo varmasti melkoisen pitkät. Kasvoissa korostuisi vielä enemmän hänen omat piirteensä. Voi miten paljon olisin halunnut nähdä kaiken tuon. Me juhlimme Amandan syntymäpäiviä viime vuoden tapaan jätskijuhlilla heinäkuussa. Se tuntui taas tosi hyvältä. Paljon lapsia ja iloa ja naurua.
Meidän elämä on vuoden takaisen blogipäivityksen jälkeenkin mennyt melko tasaisesti. Esikoinen aloitti koulun ja me mieheni kanssa käymme kummatkin töissä. On harrastukset ja kaupassa käynnit. Kyläilyt ja koti-illat. Meillä on paljon haaveita tulevaisuutta ajatellen ja ensimmäistä kertaa tänä syksynä olen tajunnut, että moni haaveistamme on oikeasti toteutettavissa. Olen tajunnut myös, että niitä täytyy alkaa mahdollisuuksien mukaan myös toteuttamaankin, koska ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee tapahtumaan. Sen vuoksi koen, ettei kaikkia haaveita kannata jättää vain "sitten joskus kun..."- tasolle.
Surua ajatellen asiat ovat muuttuneet vuoden aikana paljon ja vähän. Kumoan varmaan monet maailmassa tehdyt tutkimukset, kun sanon, että ensimmäinen puoli vuotta tytön kuolemasta oli paljon helpompaa aikaa kuin nyt, siis surun kannalta. Silloin suru oli näkyvämpää. Itkin kun itketti ja purin ahdistusta ääneen. Kukaan ei ihmetellyt, jos kävin itkemään kesken lauseen tai jos tuli äkisti tarve puhua Amandasta tunti toisensa jälkeen. Nyt suru on näkymätöntä ja piilossa sisällä. Ihmiset taputtelevat olalle ja sanovat, että hyvä kun olette päässeet eteen päin surussa ja elämässä. Vaikka eihän me olla. Siellä se suru on, juurensa kasvattaneena meidän sisällä. Se ei vain näy minnekään. Elämää on kyllä jatkettu siitä nauttien, mutta suuren surun kanssa.
Uusi tunne minussa on viha. Olen toisinaan kamalan vihainen, mutta en tiedä miksi tai kenelle. Voisin olla vihainen yleensäkin elämälle, mutta elämä antaa surun lisäksi niin paljon kaikkea hyvää, etten halua kohdistaa vihaani sille. Entäs sitten ne jotka hoitivat Amandaa? Lääkärit? Hoitajat? Ei. Kaikki tekivät työnsä Amandan kanssa varsinkin loppuajasta niin täydellä sydämellä, ettei vihaa voi langettaa mitenkään heille. Olenko vihainen Amandalle, kun sitä ei enää ole? En missään nimessä. Hän taisteli enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Niin pieni ihminen kesti niin monet inhottavat toimenpiteet ja toimitukset. Olisi suurta itsekkyyttä ajatella niin. Hän oli kaikista maailman ihmisistä viimeisin jolle voisin olla vihainen. Olenkohan vihainen kaikille muille ihmisille, jotka ovat saaneet pitää lapsensa elossa? Voisin olla. Mutta ei siinäkään ole mitään järkeä. Ei kenelläkään muulla kuitenkaan ole meidän Amandaa. Jospa olenkin vihainen itselleni? Kun en saanut pidettyä pientä taistelijaa hengissä kaikesta huolimatta. Se se voisi olla, mutta itseäni armahtaen ajattelen, että en tiedä kyllä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Koen tehneeni parhaani. Rakastin ja hoidin. Suoraa syyllistä siis ei taida vihalleni löytyä. On turhauttavaa olla vihainen, kun en edes tiedä miksi olen.
Yritän pysyä ajatuksessa, että kaikki nämä tunteet on pakollisia palasia jossain hemmetin surun käsittelyn jatkumossa. Olen kyllä toisinaan hieman hämmentynyt omista muuttuvista tunteistani. Olen aina ollut positiivinen ja iloinen, joten tämä vaatii jatkuvaa työtä ja kamppailua pään sisällä siitä, millainen olen ja millaiseksi suru minua yrittää tehdä. Vai onko sittenkin kyse siitä, millaiseksi rakennun pala palalta uudestaan näiden kokemuksien jälkeen? Ollaankohan tässä menossa hyvään ja eheämpään suuntaan askel kerrallaan vai ovatko nämä sittenkin vain ensiaskelia kohti uutta kyynistä ja apaattista minää?
Kävin loppuvuodesta kaksi kertaa juttelemassa menneistä tapahtumista ja tunteistani ammattilaisen kanssa. Minusta se tuntui äärettömän hyvältä ja helpottavalta, mutta henkilö, jonka kanssa puhuin ei ymmärtänyt yhtään tätä tilannetta. Hänen kolme neuvoaan olivat sellaiset, että "Syö hyvää ruokaa, sellaista mistä oikein kovasti pidät", "Näe ystäviäsi" ja sitten mielestäni kaikkien neuvojen äiti: "Älä ajattele menehtynyttä lasta niin paljon. Kun esimerkiksi kolaat lumia pihallanne, älä ajattele lasta, ajattele vaikka sitä kolaa" Oikeasti: "Ajattele vaikka sitä kolaa"
No, ei nyt pidä ihan täysin mennä dissaamaan näitä neuvoja, onhan näissä neuvoissa totuuttakin. Ajatuksiaan voi tosiaan tarpeen tullen ohjata muualle ja hyvä ruoka tuo kyllä hyvän mielen. En ole itse tämän alan ammattilainen ja tietenkin, jos ei ole itse menettänyt lasta, ei voi tietää miltä se tuntuu. Koin kuitenkin, ettemme ihan ymmärtäneet toisiamme, joten tapaamiset loppuivat siihen. Sittemmin olen puhunut näistä asioista ja tunteista pääasiassa kahden ystäväni kanssa, joilta kummaltakin on myös menehtynyt lapsi. Nämä naiset tietävät tarkalleen miltä tuntuu, eikä mitään tunnetta tarvitse liiemmin selitellä.
Kaikesta surusta ja vihasta huolimatta kiitollisuus elämää kohtaan on kasvanut valtavaksi. Olen niin kiitollinen perheestäni ja siitä, että meillä oli Amanda. Olen kiitollinen jokaisesta aamusta johon herään sekä alati vaihtuvista päivistä ja kuukausista, jotka saan kokea. Yksikään päivä ei tunnu itsestäänselvyydeltä ja sen vuoksi olen oppinut nauttimaan joka päivästä erikseen. Ja vaikka arjessa asiat eivät mene aina putkeen ja joskus stressi puskee päälle, joka päivästä löytyy silti jotain mistä voin olla kiitollinen ja onnellinen.
Surua ja vihaa, kiitollisuutta ja rauhaa. Tälläistä minulle kuuluu kaksi vuotta lapseni kuoleman jälkeen.
Kävin loppuvuodesta kaksi kertaa juttelemassa menneistä tapahtumista ja tunteistani ammattilaisen kanssa. Minusta se tuntui äärettömän hyvältä ja helpottavalta, mutta henkilö, jonka kanssa puhuin ei ymmärtänyt yhtään tätä tilannetta. Hänen kolme neuvoaan olivat sellaiset, että "Syö hyvää ruokaa, sellaista mistä oikein kovasti pidät", "Näe ystäviäsi" ja sitten mielestäni kaikkien neuvojen äiti: "Älä ajattele menehtynyttä lasta niin paljon. Kun esimerkiksi kolaat lumia pihallanne, älä ajattele lasta, ajattele vaikka sitä kolaa" Oikeasti: "Ajattele vaikka sitä kolaa"
No, ei nyt pidä ihan täysin mennä dissaamaan näitä neuvoja, onhan näissä neuvoissa totuuttakin. Ajatuksiaan voi tosiaan tarpeen tullen ohjata muualle ja hyvä ruoka tuo kyllä hyvän mielen. En ole itse tämän alan ammattilainen ja tietenkin, jos ei ole itse menettänyt lasta, ei voi tietää miltä se tuntuu. Koin kuitenkin, ettemme ihan ymmärtäneet toisiamme, joten tapaamiset loppuivat siihen. Sittemmin olen puhunut näistä asioista ja tunteista pääasiassa kahden ystäväni kanssa, joilta kummaltakin on myös menehtynyt lapsi. Nämä naiset tietävät tarkalleen miltä tuntuu, eikä mitään tunnetta tarvitse liiemmin selitellä.
Kaikesta surusta ja vihasta huolimatta kiitollisuus elämää kohtaan on kasvanut valtavaksi. Olen niin kiitollinen perheestäni ja siitä, että meillä oli Amanda. Olen kiitollinen jokaisesta aamusta johon herään sekä alati vaihtuvista päivistä ja kuukausista, jotka saan kokea. Yksikään päivä ei tunnu itsestäänselvyydeltä ja sen vuoksi olen oppinut nauttimaan joka päivästä erikseen. Ja vaikka arjessa asiat eivät mene aina putkeen ja joskus stressi puskee päälle, joka päivästä löytyy silti jotain mistä voin olla kiitollinen ja onnellinen.
Surua ja vihaa, kiitollisuutta ja rauhaa. Tälläistä minulle kuuluu kaksi vuotta lapseni kuoleman jälkeen.
