13. helmikuuta 2018

Kuopassa

Olen kuopassa. Syvässä kuopassa. Ei ole ketään muita, olen täällä ihan yksin. On vain minä ja kuoppa. Joskus tuttaviani käy kuopan suulla kysymässä, miten minulla menee. Yleensä mutisen heille vastaukseksi: "hyvää" tai "tavallista" tai jotain näiden vaihtoehtojen väliltä. Tyytyväisenä kai vastaukseen he kääntyvät kannoillaan ja häviävät pois. Jotkut käyvät ylhäällä kertomassa omista kuopistaan. Että kuinka syviä tai matalia kuoppia onkaan ja kuinka niistä onnistuu ulospääsy. Nyökyttelen vain.  

En ole ihan varma, miten tänne jouduin. Tiedän suurin piirtein syyn, miksi jouduin, mutta en tiedä, miten ja milloin se tapahtui. Tipahdinko tänne yhtäkkiä vai laskeuduinko pikku hiljaa? Tulinko tänne omin avuin vai tönäistiinkö minut alas?

Osa ystävistäni käy välillä heittämässä minulle erilaisia köysiä ja tikkaita alas kuoppaan, millä mahdollisesti pääsisin kipuamaan takaisin maan pinnalle. Yleensä aina yritänkin ponnistella, edes puoleen väliin. Joskus teen itse kuopan pohjalta löytyvistä tarvikkeista kiipeilyvälineitä ja yritän kavuta niiden avulla ylös. Jotain voimakasta ja magneettista tuntuu olevan kuopan pohjassa. Se nimittäin imaisee minut aina takaisin alas, vaikka olisin jo varmoin ottein lähestymässä kuopan reunaa. 

Tyttäreni tiputtaa minulle päivittäin tikkaansa kiivettäviksi ja niitä pitkin nousu on ultrakevyt. Nopeasti olen puoliksi pinnalla, juuri sen verran, että pystyn katselemaan hänen puuhiaan ja ehkä käsillä osallistumaankin niihin jotenkin. Mutta kun hän poistuu, kuopan pohja vetää minua takaisin puoleensa. Ja niin minä laskeudun tikas kerrallaan takaisin alas. Kuin kutsuttuna.

Olen rakentanut tänne itselleni majan, mutta olen alkanut pelätä, että alan viihtyä täällä. Pelkään, että alan tottua tähän yksinoloon. Pelkään, että kukaan ei enää tuo minulle köysiä tarjolle, enkä pian enää itsekään jaksa kyhätä apuvälineitä ulospääsyä varten. 

Ei sillä, ei kuoppa itsessään ole mitenkään pelottava tai ahdistava. Täällä on hämärää, muttei täysin mustaa. Pystyn näkemään eteeni. Sillä on vankat seinät, joiden sisällä koen olevani turvassa. Tänne ei myöskään kenenkään sellainen huuto tai ääni kuulu, että osaisin häiriintyä siitä.

En oikeasti tiedä, haluanko päästä täältä pois vai haluaisinko jäädä. Mutta sen tiedän, että jos täältä nousen, kaikki multa ja pikkukivet, jotka kuopassa päälleni karisevat, tulevat näkymään ja muistuttamaan minua tästä. Ne nipistelevät päätä hiusten seassa ja raastavat ihoa paidan alla. Ne ovat huomioitta jääneet ystävät ja puolisolle tiuskitut sanat. Voi vain toivoa, että ne ajan myötä varisevat pois ilman, että niistä jää iholle pysyviä arpia. 

Vielä täällä kuitenkin ollaan, kuopan pohjalla. Istun ja mietin. Kerään lisää multaa niskaan. Kokeilen muiden tiputtamia köysiä ja tikkaita. Vaikka sisimmissäni tiedänhän minä, että noustakseni ylös, minun on haluttava ensin nousta ja rakennettava sitten kiipeilyvälineeni
ihan itse.