Meillä oli muutama viikko sitten mahtava vertaistukiviikonloppu Espoossa. Tapaaminen oli tarkoitettu perheille, joissa lapsi on menehtynyt harvinaiseen sairauteen. Viikonlopun aikana kävimme läpi paljon suuria ja tärkeitä asioita aiheen ympärillä, mutta yksi jäi pyörimään mieleeni vielä viikonlopun jälkeenkin. Se, että kuinka pitäisi olla ja käyttäytyä lapsensa menehtymisen jälkeen. Nostan tämän aiheen esille, koska olen kamppaillut sen kanssa nyt melkein vuoden itsekin.
Meillä kaikilla on varmaan jokin ajatus, miltä näyttää ja miten käyttäytyy lapsensa menettänyt isä tai äiti. Vaikka
moni ei ole koskaan kohdannut kasvokkain lapsensa menettänyttä, on
jokaiselle kehittynyt tästä ajatus elokuvien, tv-sarjojen ja
aikakausilehtien tarinoista. Ja olenko kovin väärässsä, jos väitän, että kuva
luodaan aina melko samanlaiseksi?
Ystäväni poika menehtyi kuukautta ennen Amandaa. Pari viikkoa pojan kuoleman jälkeen poikkesimme ystäväni kanssa hyvinvointimessuilla. Hän mietti silloin jonkin verran sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, kun näkevät hänet "ihmisten ilmoilla", vaikka menetyksestä oli vasta vähän aikaa. Kannustin ystävääni ja olin sitä mieltä, että ei pidä ajatella mitä muut ajattelevat. Näinhän on helppo todeta toiselle. Kun Amanda kuukautta myöhemmin menehtyi, jouduin itse kohtaamaan saman ajatuksen. Miten nyt pitää käyttäytyä? Missä voin liikkua? Saanko nauraa? Mitä ihmiset odottavat kohdatessani minut? Olen onnekas, että minulla on paljon läheisiä ystäviä, joilta olen alusta asti saanut paljon tsemppiä ja joiden seurassa olen aina saanut olla ihan oma itseni. Ihan kaikkine tunteineni.
Kun Amanda kuoli, minä itkin ja vapisin. Tuntui, etten saa henkeä. Että hajoan, jos hengitän. Mutta silti jo seuraavana päivänä myös nauroin. En muista mille, mutta muistan että nauroin. Muistan myös ensimmäisiä kertoja Amandan kuoleman jälkeen, kun menimme koko perhe Prismaan ruokaostoksille. Etsin jotain tuotetta hyllyjen välistä ja mieheni alkoi hassutella kurkaten eri hyllyvälien päässä aina eri ilmeellä. Nauroin pitkästä aikaa niin, että meinasin pissata housuun. Kunnes eräässä hyllyvälissä olikin puolituttu ihminen. Nauruni pysähtyi kuin seinään, kun hän vakavalla ilmeellä tuli luokseni ja toivotti osanotot lapseni puolesta. Kun lähdimme ajamaan kaupasta kotiin päin, muistan kuinka äärimmäisen ahdistava olo minulla oli. Käyttäydyinkö nyt ihan sopimattomasti kun nauroin niin ja vielä julkisesti? Näkiköhän joku muu sen? Nyt ne varmaan ajattelee, että olen ihan tunteeton äiti.
Itseäni yllätti lapseni kuoleman jälkeen, kuinka elämä vain jatkuikin. Radiossa jatkoivat samat biisit soimistaan. Ihmiset olivat ihan yhtä kiireisiä, vaikka minusta tuntui, että kaikki oli pysähtynyt. Aamut vaihtuivat illoiksi ja illat yön myötä taas aamuiksi. Keskustelut ystävien kanssa liittyivät paljon Amandaan, mutta halusin pian myös kuulla mitä heille kuuluu. Etsin viime syksynä kuumeisesti itselleni uutta talvitakkia. Kyllä. Etsin, vaikka lapseni oli vasta vähän aikaa sitten menehtynyt. Olen ajatellut, että ehkä juuri näillä tavallisilla ja arkisilla asioilla sain pidettyä itseni kasassa. Siinä missä selailin verkkokauppoja ja vertailin talvitakkeja, sain tauon surusta ja ajatukseni muualle. Myös esikoistyttäremme on joka päivä se avain, jolla saan itseni pidettyä arjessa kiinni. Hän elää joka päivä juuri tässä hetkessä eikä ajattele, että olisi jokin maneeri minkä mukaan käyttäytyä.
Tietenkin jokainen äiti ja isä suree suruaan omalla tavallaan. Kun yhdestä suru ei näy päälle päin mitenkään, toinen kaatuu viikoiksi, kuukausiksi tai jopa vuosisi sänkyyn. Eikä silti yhdenkään suru ole pienempi tai suurempi kuin toisen. Mielestäni monet ihmiset liian helposti tuomitsevat sellaisen, jota eivät tunne. Kun näkee toisesta vain ulkoisen olemuksen ja sen, mitä hän tekee, ei tiedä mitään siitä, mitä tämä käy sisällään läpi.
Yllättävän iloinen, yllättävän reipas tai todella rohkea. Tai lause: "Oletpa päässyt hyvin yli". Näin minua kuvaillaan ääneen lähes joka kerta, kun kerron uudelle ihmiselle Amandasta. Se tekee oloni vaikeaksi. Tunnen poikkeuksetta olevani kuulijalle perustelun velkaa, miksi en ole masentunut, itkuinen ja mieleni täynnä mustan eri sävyjä. Olen persoonana iloinen, huumorintajuinen ja avoin. Nämä piirteet eivät istu kovin hyvin siihen olettamukseen, millainen on lapsensa menettänyt ihminen. Vakavana tunnen olevani hyväksytympi.
Olen laittanut merkille myös sen, että tilanne kääntyy tietyn ajan päästä päälaelleen. Kun kuolemasta onkin kulunut kauemmin. Vuosi tai kaksi. Tai kymmenen. Jos läheinen kokee yhä painavaa surua, ympärillä voidaan päivitellä sitäkin: "Vieläkö suret? Eikö olisi jo aika mennä eteenpäin?" Koska elokuvissakin draaman jälkeenhän on aina raikas uusi alku. (Siis jos päähenkilön masennuksessa ei ole menty riittävän syvälle, eikä kyseessä ole kauhuelokuva, jossa perhe muuttaa isoon, kummittelevaan taloon).
Nyt en siis halua määritellä, mitä kenenkin täytyy surevalle sanoa ja miten täytyisi kohdata, mutta lähinnä haluaisin ehkä hieman laajentaa ajatusmaailmaa tällä saralla nyt, kun minulla on omakohtainen kokemus asiasta. Ennen Amandan kuolemaa en totta puhuakseni olisi voinut kuvitella selailevani uusia vaatteita netistä tai haaveilevani päästä yökerhoon tanssimaan (minkä kyllä jätin rohkeuden puutteestani tekemättä) vain vähän sen jälkeen, kun lapseni on kuollut. Ja tämän rinnalla, melkein vuosi kuoleman jälkeen, annan yhä itselleni luvan käydä työntämässä pääni menehtyneen tyttäreni lakanoihin, jotka ovat yhä koskemattomina hänen sängyssään. Olen sitä mieltä, että on tarpeetonta kommentoida sivusta toisen ihmisen menetyksen tuomia tunteita, surua tai surun käsittelyä. Ollenkaan.
Amandan menehtymisestä on melkein vuosi ja olen alkanut tulla pikkuhiljaa sinuiksi omien muuttuvien tunteideni kanssa. Olen saanut yksin omassa päässäni muodostettua ajatuksen, ettei suru ja ilo kumoakaan toisiaan. Jos olen iloinen, se ei tarkoita, etteikö minussa olisi surua. Ja jos suren, se ei tarkoita, ettenkö voisi olla myös onnellinen ja iloinen. Mielessäni suru ja ilo ovat tarttuneet toisiaan kädestä kiinni ja kulkevat minun elämäni loppuun asti yhdessä, nätisti vierekkäin. Kummastakaan en pääse, enkä halua päästäkään koskaan eroon. Se miten uusille ihmisille näytän tunteita tai jätän näyttämättä Amandan kuolemaan liittyen, kulkee kysymysmerkkinä mielessäni minulla varmasti lopun elämääni. Ainakin yritän olla ajattelematta sitä, mitä muut ajattelevat.
Uusi työkavereini reagoi kertomaani mielestäni ihanasti. Vakavan monologini jälkeen hän sanoi jotenkin näin: "Okei, harmi. No onko teillä
yhtään elossa olevaa lasta?" Hymyillen vastasin: "Kyllä meiltä yksi
sellainenkin löytyy."
