Ikävä. Iso ikävä.

Ihan ensimmäiseksi, lämmin kiitos kaikille osanotosta surussamme.

Siitä on kohta kaksi viikkoa, kun Amanda nukkui pois. Tunteet ovat heitelleet paljonkin näiden kahden viikon aikana. Ensimmäiset päivät olivat ihan kauheita. Tuntui, että en uskalla edes hengittää kunnolla. Pelkäsin, että hajoan solu kerrallaan siitä suuresta tuskan tunteesta, jonka tunsin. Itkin Amandaa. Itkin Amandan sänkyä. Ja Amandan vaatteita. Illalla sain rauhoitettua itseni vasta, kun vedin Amandan sängyn viereeni ja pidin Amandan unipupun tassusta kiinni. Yritin ajatella, että siellä on Amanda ja kaikki on hyvin. Elin hetkestä toiseen. Ajattelin, että jos selviän seuraavaan tuntiin, on hyvä.  

Nyt on siis mennyt pian kaksi viikkoa. Tuo ensimmäisten päivien pahin tuska on väistynyt. Päällimmäiseksi tunteeksi on noussut ikävä. Ihan järjettömän kova ikävä. Haluaisin saada Amandan syliin, rinta rintaa vasten. Nuuskuttaa siinä sen tukkaa ja pyöritellä sormissa niitä ihania, kultaisia kiharoita. Silittää Amandan selkää ja piirrellä siihen sormenpäällä kukkia. Ihan niinkuin aina tein. Kääntää hänen päätään niin, että näkisin ne levolliset, nukkuvat kasvot. Ne näyttivät aina maailman kauniimmilta kasvoilta. Tällä tavalla me aina sohvalla istuttiin sylikkäin. Amanda piti kiinni paidastani tai sormestani ja rauhoittui tähän asentoon heti. Näissä hetkissä tunsin itseni aina niin onnelliseksi. Tiesin jo silloin, että ne hetket täytyy ikuistaa mieleen. Joka ikinen kohta Amandassa täytyi painaa mieleen. Ja nyt ne hetket ovat enää vain ja ainoastaan mielessäni.

Oikeastaan tuo ensimmäisten päivien tuska hellitti, kun aloitimme hautajaisten järjestelyn. Olen aiemmin miettinyt kuinka ihmiset, jotka ovat menettäneet läheisensä, pystyvät järjestämään yhtään mitään muutaman viikon sisällä. Eikö silloin vain maata lattialla ja itketä. Toki riippuu varmaan paljon siitä, miten ja mihin ihminen kuolee, että kuinka päivät ja viikot ja vuodet sen jälkeen menee. Meistä tuntui mieheni kanssa hyvältä tehdä jotain konkreettista. Jo heti seuraavana maanantaina me mentiin hautaustoimistoon, valittiin hautakivi ja alettiin suunnitella hautajaisia. Itkettiin välillä ja jatkettiin taas. Menneen viikon ajan olen halunnut pitää itseni kiireisenä ja keksinyt kaikenlaista puuhaa liittyen hautajaisiin ja muihin käytännön järjestelyihin. En tiedä miksi. Ehkä pelkään sitä ensimmäisten päivien tuskan tunnetta, jos se ottaakin taas vallan. Itku tietenkin tulee milloin missäkin välissä, mutta annan sen tulla. Fyysinen paha olo on jäänyt pysyväksi. Koko ajan kuvottaa ja rintaa puristaa. Vaikka nauraisin esikoisemme kanssa vedet silmissä, kropan paha olo ei taukoa hetkeksikään.

On tuntunut myös tosi hyvältä, kun meillä on käynyt paljon ihmisiä kylässä. Ollaan puhuttu paljon Amandasta ja Amandan menehtymisestä. Lähimpien ihmisten kanssa ollaan istuttu vain hiljaa vierekkäin ja sekin on tuntunut hyvältä. Toiset haluavat surra yksin, mutta minulla on paljon parempi olla, kun ympärillä on ihmisiä. Jopa hieman pelottaa, kuinka hautajaisten jälkeen käy. Kun ihmisiä ei käykään enää kylässä. Kun käytännön asiat on tehty, ottaako suru taas suuremmin vallan. Amandan tavaroihin tai vaatteisiin en ole pystynyt vielä koskemaan ollenkaan. Se tuntuu liian kipeältä. Lääkintälaitteet ja apuvälineet on palautettu sairaalalle, mutta mihinkään muuhun en voi kajota. Itse asiassa viime viikolla otin Amandan hoitolaukun syliini ja ajattelin, että sen voisin tyhjentää. Ei siitä tullut mitään. Itku alkoi samantien. Uskon siihen, että vielä jonain päivänä järjestelen tavaroita hymyllä muistellen. Sen aika ei vain ole vielä, ja onneksi ne saavat olla ihan rauhassa paikoillaan.

Amandan kuvista ja videoklipeista on tullut nyt kultaakin kalliimpia. Joka päivä ollaan katsottu niitä yhdessä Amandan isosiskon kanssa ja itketty ja naurettu niille. Siskoni poika 11 v. totesi Amandan kuoleman jälkeen: "Onneksi Amanda ehti kasvaa omanlaisekseen". Se on hienosti sanottu ja olen ihan samaa mieltä. Olen niin onnellinen, että saimme pitää Amandan näinkin kauan. Vaikka monen mielestä on varmaan vaikea kuvitella, myös tälläisellä puhumattomalla ja liikkumattomalla lapsella oli ihan täysin oma persoonansa. Sen oikeastaan näkivät vain ne, jotka Amandan kanssa viettivät enemmän aikaa, muun muassa Muksulan ja lastenosaston hoitajat sekä kaikista lähimmät ihmiset meidän ympärillä. Ja onneksi näkivät. Onneksi Amandalle ehti muodostua tämä oma, kaikkia hymyilyttävä, hellyyttävä persoona <3

 ***

Tänään meillä oli erillinen muistotilaisuus sairaalalla Amandaa hoitaneille hoitajille lastenosastolta ja Muksulasta sekä lastenlääkäreille. Meidän oli ennen tilaisuutta tarkoitus vaihtaa tytölle vielä vaatteet, mutta emme raaskineetkaan häntä sen suuremmin liikutella. Villasukat vaihdoimme kummitädin tekemiin hiirisukkiin ja ranteeseen sujautimme isosiskon tekemän rannekorun. Amanda oli ulkoisesti hieman muuttunut, mutta yhtä kauniilta näytti kuin aina. Tilaisuuden päätteeksi nostimme meidän pienen enkelimme arkkuunsa ja hänet siirrettiin sairaalalta kappeliin odottamaan perjantain siunausta ja hautausta. Ihana oli nähdä kaikki tutut hoitajat, siitä tuli hyvä olo. Kaikki pääsivät sanomaan omat heippansa Ampsulle.

Perjantaina meillä on siis hautajaiset. Pidämme hyvin pienen ja intiimin tilaisuuden. Toivoimme paikalle ne, jotka olivat Amandan elämässä enemmän mukana. Päivä itsessään jännittää minua kauheasti, mutta kukapa tällaistä haluaisikaan kokea. Yritän keskittyä ajattelemaan sitä, että Amanda on ihan siinä vieressä eikä hänellä ole mitään hätää. Sillä tavoin olen itseäni nytkin yrittänyt psyykata. Toisinaan toimii, toisinaan ei toimi ollenkaan.

***

Paljon olisi vielä tänne Amandasta kerrottavaa. En ole vielä ajatellut, mitä teen jatkossa blogin kanssa, mutta uskon että siihenkin muodostuu ajatus omalla painollaan. Haluaisin kirjoittaa vielä ainakin sen, mitä Amandan viimeiset päivät pitivät sisällään ja ehkä sitten jotain hautajaisista. Aika näyttää.

"Älä pelkää, älä pelkää

sinä et pääse putoamaan.

Rakastettu on oikea nimesi

ja tulee nimenäsi olemaan."

Suru saapui.

Halusin tulla tänne teille kaikille kertomaan, että meidän pieni rakas kultahippunen nukkui eilen pois hurjan keuhkokuumeen seurauksena. Minun sylissäni, sormestani kiinni pitäen.

Tämän suuremmin en jaksa enkä halua nyt asiasta puhua, palaan myöhemmin kun löytyy sellainen hetki. Nyt käperryn Amandan viltin sisään ja ajattelen miten onnekkaita olimmekaan, kun saimme pitää hänet kaksi vuotta ja kolme kuukautta luonamme.

Haluan jakaa vielä tämän pienen tekstin, jonka siskoni tänään kirjoitti. Hän toi esikoisemme eilen sairaalaan Amandan huoneeseen heti pian sen jälkeen, kun Amanda oli ottanut viimeisen kerran henkeä ja kävi silittämässä meidän pienen kaunista poskea.

 

  "Ja minä näin sen saapuvan. Se ei tullut viikatteen kanssa eikä mustana. Ei. Se kulki valkoisissa, oli höyhenenkevyt ja silitti lempeästi poskea. Se nosti viattoman, täydellisen sielun käsiinsä kuin aarteen ja piteli sitä kaikkeuden valossa.

Ja aarre se olikin. Täysi omassa mittaamattomuudessaan. Lainaksi annettu. Ja vaikka emme olisi halunneet luopua, meidän oli taivuttava.

Katsoimme, kuinka he kohosivat. Ja meihin jäi jälki - kannettavaksi, pideltäväksi ja muisteltavaksi." 

 Meillä on Amanda sinua niin kova ikävä. Toivottavasti sinulla on hyvä siellä jossain <3