13 sairaalapäivää takana.

 Tiukassa oli Amandalla taas flunssa. Tai tarkemmin sanottuna, koronavirus! Vein tytön päivystykseen 4.4. sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, koska hengitys oli kovin pinnallista ja räkä tursusi emmekä olleet tämän takia nukkuneet kolmeen yöhön juuri ollenkaan. Taksikuski vaikutti olevan mielissään, kun nostin imukoneen letkuineen sekä huutavan, räkää vuotavan vauvan kopassaan Audin nahkaiselle takapenkille ja neuvoin nopeimman reitin sairaalalle. Harvinaisen nopea kyyti oli! No mutta asiaan. Maanantaina lääkäri kierrollaan tuumasi, että Amandan on parempi olla osastolla vielä toinen yö. Kuten jo siinä vaiheessa päässäni ajattelin, meidän sairaalareissuun ei riitä yö tai kaksi, eikä riittänyt nytkään. Tiistaina hengityksen mentyä vieläkin heikommaksi, Amandan nenä sai jälleen pienet puhaltimet helpottamaan oloa.

  

 Seuraavana maanantaina Amanda oli ollut jo pari päivää terveen oloinen ja kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että pääsemme kotiin. Vaan eipä kuitenkaan. Uusi tauti iski (tai vanha palasi) ja hoitajat asettelivat viikset nenälle uudestaan. Tämä ei kyllä minulla tuntunut enää missään. Olen tottunut sairaalassa ollessamme lääkäreiden ja hoitajien "etteköhän pian pääse kotiin"- tsemppeihin, mutta uskon siihen vasta, kun puen Amandalle hänen omia vaatteitaan päälle. Ehkä en kunnolla vielä sittenkään. 

Viiksienkin kanssa on helppo ilmeillä!

  Nyt on ollut kuitenkin useampi hyvä päivä. Happiviikset saatiin kokonaan pois tänään. Muutenkin Amanda näytti pitkästä aikaa taas omalta söpöltä itseltään ja piristi minut kahdella hymyllä ja omalaatuisella höpöttelyllään. Sitten vain kärkytään hiilidioksidiarvoja ja toivotaan, etteivät ne lähde nousuun.

   Tiistaina olisi edessä korvien putkitus. Vaikka typy pääsisikin huomenna kotiin, taidamme pitää hänet operaatioon saakka osastolla ihan vain sen takia, ettei mitään uutta tautia enää tässä välissä tulisi ja nukutus onnistuisi. Jostain syystä tuo nukutus pelottaa minua enemmän kuin ennen, vaikka se onkin tehty Amandalle jo kaksi kertaa aiemmin. Syy lienee siinä, että viimeksi Amandan oman lääkärin kanssa keskustellessani kyselin ehkä liiankin tarkasti kaikki riskit mitä nukutuksessa on. Vaikka riskit ovat olleet samat joka kerta, ne pelottavat paljon enemmän nyt, kun olen niistä tietoisempi. Kuitenkin olen putkituksesta myös iloinen, koska toivoisin sillä Amandan kuulon parantuvan edes hiukan nykyisestä ja toivon, että siitä olisi apua tähän ainaiseen korvatulehdus/ flunssa/ räkä- kierteeseen. 

Mutta nyt en voi taaskaan muuta kuin ristiä käteni ja toivoa, että kaikki menisi hyvin, eikä Amandan tarvitsisi olla osastolla putkituksen jälkeen montaa päivää. Toisin jo muruseni mielelläni takaisin kotiin!