731. päivä ilman Amandaa

Hei kaikille pitkästä aikaa!

Nyt koitti se hetki, kun halusin palata tämän blogin äärelle. Olen käynyt täällä välillä itse ikävän tuskissani lukemassa menneen arkemme hetkiä ja käänteitä, mutta mitään kirjoittamista en ole saanut aikaan. Eilen Amandan kuolemasta tuli täyteen kaksi kokonaista vuotta, joten ajattelin koota tänne ajatuksiani ja tuntojani elämästäni tällä hetkellä.

Aloitan ihmettelemällä sitä, miten tuntuu ihan hullulta ajatella, että meidän pieni kuopus olisi jo neljä vuotias, jos hän eläisi. Amanda olisi jo iso tyttö. Pidempi ja painavampi. Hiukset olisivat jo varmasti melkoisen pitkät. Kasvoissa  korostuisi vielä enemmän hänen omat piirteensä. Voi miten paljon olisin halunnut nähdä kaiken tuon. Me juhlimme Amandan syntymäpäiviä viime vuoden tapaan jätskijuhlilla heinäkuussa. Se tuntui taas tosi hyvältä. Paljon lapsia ja iloa ja naurua.

Meidän elämä on vuoden takaisen blogipäivityksen jälkeenkin mennyt melko tasaisesti. Esikoinen aloitti koulun ja me mieheni kanssa käymme kummatkin töissä. On harrastukset ja kaupassa käynnit. Kyläilyt ja koti-illat. Meillä on paljon haaveita tulevaisuutta ajatellen ja ensimmäistä kertaa tänä syksynä olen tajunnut, että moni haaveistamme on oikeasti toteutettavissa. Olen tajunnut myös, että niitä täytyy alkaa mahdollisuuksien mukaan myös toteuttamaankin, koska ikinä ei tiedä mitä elämässä tulee tapahtumaan. Sen vuoksi koen, ettei kaikkia haaveita kannata jättää vain "sitten joskus kun..."- tasolle. 

Surua ajatellen asiat ovat muuttuneet vuoden aikana paljon ja vähän. Kumoan varmaan monet maailmassa tehdyt tutkimukset, kun sanon, että ensimmäinen puoli vuotta tytön kuolemasta oli paljon helpompaa aikaa kuin nyt, siis surun kannalta. Silloin suru oli näkyvämpää. Itkin kun itketti ja purin ahdistusta ääneen. Kukaan ei ihmetellyt, jos kävin itkemään kesken lauseen tai jos tuli äkisti tarve puhua Amandasta tunti toisensa jälkeen. Nyt suru on näkymätöntä ja piilossa sisällä. Ihmiset taputtelevat olalle ja sanovat, että hyvä kun olette päässeet eteen päin surussa ja elämässä. Vaikka eihän me olla. Siellä se suru on, juurensa kasvattaneena meidän sisällä. Se ei vain näy minnekään. Elämää on kyllä jatkettu siitä nauttien, mutta suuren surun kanssa.  

Uusi tunne minussa on viha. Olen toisinaan kamalan vihainen, mutta en tiedä miksi tai kenelle. Voisin olla vihainen yleensäkin elämälle, mutta elämä antaa surun lisäksi niin paljon kaikkea hyvää, etten halua kohdistaa vihaani sille. Entäs sitten ne jotka hoitivat Amandaa? Lääkärit? Hoitajat? Ei. Kaikki tekivät työnsä Amandan kanssa varsinkin loppuajasta niin täydellä sydämellä, ettei vihaa voi langettaa mitenkään heille. Olenko vihainen Amandalle, kun sitä ei enää ole? En missään nimessä. Hän taisteli enemmän kuin kukaan osasi odottaa. Niin pieni ihminen kesti niin monet inhottavat toimenpiteet ja toimitukset. Olisi suurta itsekkyyttä ajatella niin. Hän oli kaikista maailman ihmisistä viimeisin jolle voisin olla vihainen. Olenkohan vihainen kaikille muille ihmisille, jotka ovat saaneet pitää lapsensa elossa? Voisin olla. Mutta ei siinäkään ole mitään järkeä. Ei kenelläkään muulla kuitenkaan ole meidän Amandaa. Jospa olenkin vihainen itselleni? Kun en saanut pidettyä pientä taistelijaa hengissä kaikesta huolimatta. Se se voisi olla, mutta itseäni armahtaen ajattelen, että en tiedä kyllä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Koen tehneeni parhaani. Rakastin ja hoidin. Suoraa syyllistä siis ei taida vihalleni löytyä. On turhauttavaa olla vihainen, kun en edes tiedä miksi olen.

Yritän pysyä ajatuksessa, että kaikki nämä tunteet on pakollisia palasia jossain hemmetin surun käsittelyn jatkumossa. Olen kyllä toisinaan hieman hämmentynyt omista muuttuvista tunteistani. Olen aina ollut positiivinen ja iloinen, joten tämä vaatii jatkuvaa työtä ja kamppailua pään sisällä siitä, millainen olen ja millaiseksi suru minua yrittää tehdä. Vai onko sittenkin kyse siitä, millaiseksi rakennun pala palalta uudestaan näiden kokemuksien jälkeen? Ollaankohan tässä menossa hyvään ja eheämpään suuntaan askel kerrallaan vai ovatko nämä sittenkin vain ensiaskelia kohti uutta kyynistä ja apaattista minää? 

Kävin loppuvuodesta kaksi kertaa juttelemassa menneistä tapahtumista ja tunteistani ammattilaisen kanssa. Minusta se tuntui äärettömän hyvältä ja helpottavalta, mutta henkilö, jonka kanssa puhuin ei ymmärtänyt yhtään tätä tilannetta. Hänen kolme neuvoaan olivat sellaiset, että "Syö hyvää ruokaa, sellaista mistä oikein kovasti pidät", "Näe ystäviäsi" ja sitten mielestäni kaikkien neuvojen äiti: "Älä ajattele menehtynyttä lasta niin paljon. Kun esimerkiksi kolaat lumia pihallanne, älä ajattele lasta, ajattele vaikka sitä kolaa" Oikeasti: "Ajattele vaikka sitä kolaa"
  No, ei nyt pidä ihan täysin mennä dissaamaan näitä neuvoja, onhan näissä neuvoissa totuuttakin. Ajatuksiaan voi tosiaan tarpeen tullen ohjata muualle ja hyvä ruoka tuo kyllä hyvän mielen. En ole itse tämän alan ammattilainen ja tietenkin, jos ei ole itse menettänyt lasta, ei voi tietää miltä se tuntuu. Koin kuitenkin, ettemme ihan ymmärtäneet toisiamme, joten tapaamiset loppuivat siihen. Sittemmin olen puhunut näistä asioista ja tunteista pääasiassa kahden ystäväni kanssa, joilta kummaltakin on myös menehtynyt lapsi. Nämä naiset tietävät tarkalleen miltä tuntuu, eikä mitään tunnetta tarvitse liiemmin selitellä. 

Kaikesta surusta ja vihasta huolimatta kiitollisuus elämää kohtaan on kasvanut valtavaksi. Olen niin kiitollinen perheestäni ja siitä, että meillä oli Amanda. Olen kiitollinen jokaisesta aamusta johon herään sekä alati vaihtuvista päivistä ja kuukausista, jotka saan kokea. Yksikään päivä ei tunnu itsestäänselvyydeltä ja sen vuoksi olen oppinut nauttimaan joka päivästä erikseen. Ja vaikka arjessa asiat eivät mene aina putkeen ja joskus stressi puskee päälle, joka päivästä löytyy silti jotain mistä voin olla kiitollinen ja onnellinen. 


Surua ja vihaa, kiitollisuutta ja rauhaa. Tälläistä minulle kuuluu kaksi vuotta lapseni kuoleman jälkeen. 

Onnea Amanda!

Amanda 4 vuotta

On tytöllä prinsessahame ja jalassa hopeasukat.

 Päivänsäteitä silmissä ja hiuksissa kultaiset kukat. 

Hameen helma vain heilahtaa,

kun hän laulaa, tanssii ja nauraa saa. 

Kaikki tätä keijukaista rakastaa ja haluaisi onnea toivottaa!

Hyvää neljättä syntymäpäivää taivaaseen tai keijumaahan, meidän rakas Amanda.

Runo mukailtu tuntemattoman tekijän runosta.

Miten kuuluisi olla?

Meillä oli muutama viikko sitten mahtava vertaistukiviikonloppu Espoossa. Tapaaminen oli tarkoitettu perheille, joissa lapsi on menehtynyt harvinaiseen sairauteen. Viikonlopun aikana kävimme läpi paljon suuria ja tärkeitä asioita aiheen ympärillä, mutta yksi jäi pyörimään mieleeni vielä viikonlopun jälkeenkin. Se, että kuinka pitäisi olla ja käyttäytyä lapsensa menehtymisen jälkeen. Nostan tämän aiheen esille, koska olen kamppaillut sen kanssa nyt melkein vuoden itsekin.

Meillä kaikilla on varmaan jokin ajatus, miltä näyttää ja miten käyttäytyy lapsensa menettänyt isä tai äiti. Vaikka moni ei ole koskaan kohdannut kasvokkain lapsensa menettänyttä, on jokaiselle kehittynyt tästä ajatus elokuvien, tv-sarjojen ja aikakausilehtien tarinoista. Ja olenko kovin väärässsä, jos väitän, että kuva luodaan aina melko samanlaiseksi? 

Ystäväni poika menehtyi kuukautta ennen Amandaa. Pari viikkoa pojan kuoleman jälkeen poikkesimme ystäväni kanssa hyvinvointimessuilla. Hän mietti silloin jonkin verran sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, kun näkevät hänet "ihmisten ilmoilla", vaikka menetyksestä oli vasta vähän aikaa. Kannustin ystävääni ja olin sitä mieltä, että ei pidä ajatella mitä muut ajattelevat. Näinhän on helppo todeta toiselle. Kun Amanda kuukautta myöhemmin menehtyi, jouduin itse kohtaamaan saman ajatuksen. Miten nyt pitää käyttäytyä? Missä voin liikkua? Saanko nauraa? Mitä ihmiset odottavat kohdatessani minut? Olen onnekas, että minulla on paljon läheisiä ystäviä, joilta olen alusta asti saanut paljon tsemppiä ja joiden seurassa olen aina saanut olla ihan oma itseni. Ihan kaikkine tunteineni.

 Kun Amanda kuoli, minä itkin ja vapisin. Tuntui, etten saa henkeä. Että hajoan, jos hengitän. Mutta silti jo seuraavana päivänä myös nauroin. En muista mille, mutta muistan että nauroin. Muistan myös ensimmäisiä kertoja Amandan kuoleman jälkeen, kun menimme koko perhe Prismaan ruokaostoksille. Etsin jotain tuotetta hyllyjen välistä ja mieheni alkoi hassutella kurkaten eri hyllyvälien päässä aina eri ilmeellä. Nauroin pitkästä aikaa niin, että meinasin pissata housuun. Kunnes eräässä hyllyvälissä olikin puolituttu ihminen. Nauruni pysähtyi kuin seinään, kun hän vakavalla ilmeellä tuli luokseni ja toivotti osanotot lapseni puolesta. Kun lähdimme ajamaan kaupasta kotiin päin, muistan kuinka äärimmäisen ahdistava olo minulla oli. Käyttäydyinkö nyt ihan sopimattomasti kun nauroin niin ja vielä julkisesti? Näkiköhän joku muu sen? Nyt ne varmaan ajattelee, että olen ihan tunteeton äiti.

 Itseäni yllätti lapseni kuoleman jälkeen, kuinka elämä vain jatkuikin. Radiossa jatkoivat samat biisit soimistaan. Ihmiset olivat ihan yhtä kiireisiä, vaikka minusta tuntui, että kaikki oli pysähtynyt. Aamut vaihtuivat illoiksi ja illat yön myötä taas aamuiksi. Keskustelut ystävien kanssa liittyivät paljon Amandaan, mutta halusin pian myös kuulla mitä heille kuuluu. Etsin viime syksynä kuumeisesti itselleni uutta talvitakkia. Kyllä. Etsin, vaikka lapseni oli vasta vähän aikaa sitten menehtynyt. Olen ajatellut, että ehkä juuri näillä tavallisilla ja arkisilla asioilla sain pidettyä itseni kasassa. Siinä missä selailin verkkokauppoja ja vertailin talvitakkeja, sain tauon surusta ja ajatukseni muualle. Myös esikoistyttäremme on joka päivä se avain, jolla saan itseni pidettyä arjessa kiinni. Hän elää joka päivä juuri tässä hetkessä eikä ajattele, että olisi jokin maneeri minkä mukaan käyttäytyä.
  
Tietenkin jokainen äiti ja isä suree suruaan omalla tavallaan. Kun yhdestä suru ei näy päälle päin mitenkään, toinen kaatuu viikoiksi, kuukausiksi tai jopa vuosisi sänkyyn. Eikä silti yhdenkään suru ole pienempi tai suurempi kuin toisen. Mielestäni monet ihmiset liian helposti tuomitsevat sellaisen, jota eivät tunne. Kun näkee toisesta vain ulkoisen olemuksen ja sen, mitä hän tekee, ei tiedä mitään siitä, mitä tämä käy sisällään läpi. 

Yllättävän iloinen, yllättävän reipas tai todella rohkea. Tai lause: "Oletpa päässyt hyvin yli". Näin minua kuvaillaan ääneen lähes joka kerta, kun kerron uudelle ihmiselle Amandasta. Se tekee oloni vaikeaksi. Tunnen poikkeuksetta olevani kuulijalle perustelun velkaa, miksi en ole masentunut, itkuinen ja mieleni täynnä mustan eri sävyjä. Olen persoonana iloinen, huumorintajuinen ja avoin. Nämä piirteet eivät istu kovin hyvin siihen olettamukseen, millainen on lapsensa menettänyt ihminen. Vakavana tunnen olevani hyväksytympi. 
  Olen laittanut merkille myös sen, että tilanne kääntyy tietyn ajan päästä päälaelleen. Kun kuolemasta onkin kulunut kauemmin. Vuosi tai kaksi. Tai kymmenen. Jos läheinen kokee yhä painavaa surua, ympärillä voidaan päivitellä sitäkin: "Vieläkö suret? Eikö olisi jo aika mennä eteenpäin?"  Koska elokuvissakin draaman jälkeenhän on aina raikas uusi alku. (Siis jos päähenkilön masennuksessa ei ole menty riittävän syvälle, eikä kyseessä ole kauhuelokuva, jossa perhe muuttaa  isoon, kummittelevaan taloon).

Nyt en siis halua määritellä, mitä kenenkin täytyy surevalle sanoa ja miten täytyisi kohdata, mutta lähinnä haluaisin ehkä hieman laajentaa ajatusmaailmaa tällä saralla nyt, kun minulla on omakohtainen kokemus asiasta. Ennen Amandan kuolemaa en totta puhuakseni olisi voinut kuvitella selailevani uusia vaatteita netistä tai haaveilevani päästä yökerhoon tanssimaan (minkä kyllä jätin rohkeuden puutteestani tekemättä) vain vähän sen jälkeen, kun lapseni on kuollut. Ja tämän rinnalla, melkein vuosi kuoleman jälkeen, annan yhä itselleni luvan käydä työntämässä pääni menehtyneen tyttäreni lakanoihin, jotka ovat yhä koskemattomina hänen sängyssään. Olen sitä mieltä, että on tarpeetonta kommentoida sivusta toisen ihmisen menetyksen tuomia tunteita, surua tai surun käsittelyä. Ollenkaan.

 Amandan menehtymisestä on melkein vuosi ja olen alkanut tulla pikkuhiljaa sinuiksi omien muuttuvien tunteideni kanssa. Olen saanut yksin omassa päässäni muodostettua ajatuksen, ettei suru ja ilo kumoakaan toisiaan. Jos olen iloinen, se ei tarkoita, etteikö minussa olisi surua. Ja jos suren, se ei tarkoita, ettenkö voisi olla myös onnellinen ja iloinen. Mielessäni suru ja ilo ovat tarttuneet toisiaan kädestä kiinni ja kulkevat minun elämäni loppuun asti yhdessä, nätisti vierekkäin. Kummastakaan en pääse, enkä halua päästäkään koskaan eroon. Se miten uusille ihmisille näytän tunteita tai jätän näyttämättä Amandan kuolemaan liittyen, kulkee kysymysmerkkinä mielessäni minulla varmasti lopun elämääni. Ainakin yritän olla ajattelematta sitä, mitä muut ajattelevat. 

 Uusi työkavereini reagoi kertomaani mielestäni ihanasti. Vakavan monologini jälkeen hän sanoi jotenkin näin: "Okei, harmi. No onko teillä yhtään elossa olevaa lasta?"  Hymyillen vastasin: "Kyllä meiltä yksi sellainenkin löytyy." 

Syntymäpäivä.

Amanda täyttäisi tänään 3 vuotta. Siitä on siis niin kauan, kun elämämme sai aivan uuden käänteen. Ajattelin, että antaisin Amandan syntymäpäivän kunniaksi itselleni luvan hieman jossitella. Tiedän, että jossittelu (varsinkin jälkeenpäin) on turhaa, mutta jos tämän kerran ihan vähän kuitenkin jossittelisin. 

Mietin yksi päivä haudalla käydessäni, miltähän Amanda näyttäisi nyt, jos vielä eläisi. Hän olisi varmaan puolen vuoden aikana kasvanut pituutta ja painoa jonkin verran. Hänen tukkansa olisi yhä vallattomampi kiharapilvi ja siihen varmaan saisi tehtyä jo upeat saparot. Amanda ehkä katselisi enemmän ympärilleen ja huomioisi ihmisiä enemmän. Huomasin, että viimeisten kuukausien aikana tämä lisääntyi paljon. Tytön silmät pysyivät suorassa ja hän jopa hetkeksi katsahti lelua kohti. Tässä hetkessä olisimme jo keksineet erilaisia kikkoja, joilla Amandan silmälasit pysyisivät paikoillaan. Ne lasit, jotka olisimme ostaneet tytölle syksyllä.

Kevät olisi ollut tosi hurja influenssa-aallon, rs-virusepidemian ja muiden isojen infektioiden vuoksi. Amandalta ei varmaan saisi enää otettua verinäytteitä mistään. Kantapäät olisivat liian paksut, ehkä käsivarsista se olisi alkanut onnistua paremmin. Cystofixistä meillä olisi vain vanhat muistikuvat, saatiinhan se viime syksynä kokonaan pois käytöstä. Meillä olisi kotona uusia apuvälineitä arjen helpottamiseksi. Seisomatelineen olisin ottanut viimein käyttöön, kun olisin huomannut Amandan toipuneen hyvin kevään infektioista. Usko siihen, että hän selviäisi kaikesta, olisi vahvempi kuin koskaan. En varmaan uskaltaisi tai jaksaisi aiempaa enempää liikkua Amandan kanssa missään kotipihasta kauempana, koska kaikki happijutut kulkisivat varmasti yhä meidän mukana. Muksulasta meillä kävisi yhä yöhoitaja useamman kerran viikossa, päivähoitajakin varmaan säännöllisesti.

Viikonloppuna me olisimme juhlineet Amandan syntymäpäiviä. Amanda olisi istunut Aurinkokeinussaan tai Panda-tuolissaan, ihmetellyt ääniä ja vilskettä ympärillään, pienet silmälasit silmillään. Hiukset olisivat saparoilla ja niissä olisi kaunis, siskon asettelema kukkakoriste. Olisin leiponut kakun, jossa olisi ollut sokerimassasta tehtyjä perhosia sekä iso, vaaleanpunainen kolmonen. Me laulaisimme kummien, isovanhempien ja muiden läheisten kanssa yhdessä Paljon onnea vaan, jota Amanda kuuntelisi ihmeissään, tuijottaisi isoilla silmillään ja säikähtäisi laulun jälkeen käsien taputusta. Sitten Amanda olisi sulkenut silmänsä unille ja me muut olisimme jatkaneet kahvittelun ja jutustelun merkeissä juhlintaa.

Näitä syntymäpäiväjuhlia ei enää päästy viettämään, mutta pidimme viikonloppuna lasten jätskijuhlat meidän pihalla. Useampi ystäväni on varovasti kysynyt minulta, miltä tuntuu nyt kun Amandan syntymäpäivät lähestyvät. Olen jopa yllättynyt hieman, koska en osaa ajatella sitä surullisena asiana. Olin kolme vuotta sitten ja olen edelleen niin onnellinen, että meille syntyi toinen tytär, Amanda. Äitinä olen kiitollinen, että meidän on ylipäätään ollut mahdollista saada nämä kaksi maailman rakkainta lasta. Se ei suinkaan ole aina itsestäänselvyys. Ja koska lapsen syntymä on ihmeellinen ja suuri tapahtuma, en halua kääntää sitä surulliseksi, vaikka olemmekin tällaisessa tilanteessa. 

Esikoisemme puhui pitkin kevättä haluavansa järjestää ystävilleen jätskijuhlat meidän pihalla. Päätin, että nyt on juuri oikea hetki järjestää ne, lähellä Amandan syntymäpäivää. Juhlitaan iloa ja elämää. Nauretaan yhdessä ja syödään jäätelöä. Ajattelen, että Amanda iloitsee tästä meidän kanssaan pilven reunalta tai missä ikinä onkaan. Mieheni kanssa päätimme, että teemme tästä tavan juhlia Amandan syntymää. Iloiten ja juhlien. Koska se on ainoa tapa, millä me haluamme Amandan syntymäpäiviä juhlia. 

Hyvää syntymäpäivää Amanda. Olet meille niin rakas. Kiitos kun synnyit meidän perheeseen kolme vuotta sitten! 

 ♥

 

Aina läsnä.

Nyt! Nyt on se hetki, kun istun alas ja kirjoitan. Olen tehnyt tämän hurjan monta kertaa kevään aikana. Miljoona kertaa mielessäni, muutaman kerran konkreettisesti. Pääni on täynnä ajatuksia, jotka haluaisin kirjoittaa ulos, mutta jokin lukko iskee joka kerran kun avaan bloggerin. 

Aloitanpa vaikka siitä, mitä meidän perheelle kuuluu. Olen ollut lähes koko kevään ja (tähänastisen) kesän töissä. Työsopimukseni oli aluksi vain parin viikon mittainen sijaisuus, joka sitten venähtikin vähän pidemmäksi. Vielä alkuvuonna minua puistatti suuresti ajatus töihin menemisestä. Pelkäsin, etten osaa tehdä mitään tai että itkeä tirskun ikävääni holtittomasti tai teen jotain muuta katastrofaalista. Olin miltei kauhuissani palatessani ihmisten pariin tekemään työtä näiden omaishoitovuosien ja kotona olemisen jälkeen. Nyt kun katson taakse päin, tämä työ on ollut suuri pelastus. Työni on ollut tehdastyötä, jossa ollaan pääasiassa omissa oloissa, kuulosuojaimet korvilla sekä lähinnä vain omat ajatukset seurana. Ilokseni huomasin, että opin työn nopeasti, vaikken ole koskaan ennen työskennellyt teollisuuden parissa. Minulle sattui myös aivan ihanat työkaverit, joiden kanssa olen saanut sekä siirrettyä ajatuksiani muualle että myös toisinaan jutella Amandasta. Kukaan töissä ei varmaan (iloisen ulkokuoreni vuoksi) voisi uskoakaan minkälaisen tunteiden vuoristoradan olenkaan käynyt kevään aikana. Vaikka kaksin oleminen omien ajatustensa kanssa kuulostaa tälläisessä tilanteessa ahdistavalta, se osoittautui minulle juuri oikeaksi tavaksi käsitellä asioita. En kiellä, ettenkö joskus olisi itsekseni livauttanut kyyneleen vahingossa työn lomassa, kun olen Amandaa ikävöinyt, varsinkin alkuvuodesta, mutta mitä pidemmälle aika käy, olen oppinut säätämään mieleni eri tilanteisiin ja olen oppinut paremmin hallinnoimaan ajatuksiani. Ehkä olen siis oppinut tuntemaan tässä myös paremmin itseäni. Luottamus elämää kohtaan ja siihen, että se kantaa kyllä eteenpäin, on kasvanut kevään aikana lujaksi.
 

Amandan isosisko on yhä "reipas" oma itsensä, eikä Amandan kuoleman jälkeen ole noussut mitään erikoista hänen käytöksessään tai olemuksessaan, vaikka meille siitä paljon varoiteltiin. Me olemme mielestäni onnistuneet hyvin jatkamaan arkeamme niin tavallisesti, kuin se vain on ollut mahdollista. Amanda on meillä kaikilla kuitenkin hyvin usein ajatuksissamme.

- Äiti, ostetaanko tää Amandalle tuliaiseksi? Tää ois Amandasta varmaan ihana.

Tyttäreni pitää kädessään puista lyijykynää, jonka päässä heiluu pieni poro. Me olemme Rukalla, pienessä matkamuistomyymälässä, enkä taas tiedä miten päin olla tässä tilanteessa.  

- Mutta mitenkäs me se annettaisi Amandalle? kysyn varovasti. Tyttären pää painuu maata kohti mietteliäänä. Ilme kirkastuen hän nostaa katseensa ja ehdottaa, että veisimme kynän haudalle.

Näitä hetkiä tulee, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain. Tiedän, että esikoinen tiedostaa täysin sen, että Amanda on kuollut ja haudattu. Ajatus harhautuu kuitenkin usein, koska Amanda on meille niin läsnä koko ajan. Ihan joka päivä. 

Viime talvena olimme meidän uudessa lähileikkipuistossa, jossa M meni keinuttamaan tyhjää pienten kiikkua.

- Äiti, tämä ois Amandalle ihan tosi hyvä kiikku, jos Amanda osaisi istua. Hän totesi innostuneena.

-Niin. Tai jos Amanda ylipäätään olisi, vastasin. 

Tyttäreni ei (onneksi) tarttunut  masentuneeseen kommenttiini, vaan tokaisi tähän:

 "Niinpä. Se ois kyllä hyvä"

 M toteaa usein ääneen, että on Amandan isosisko. Jos hän on saamassa esimerkiksi jonkun uuden lelun, hän etsii leluhyllyltä myös sen, joka olisi ehkä Amandan mieleen. Vaatekaupassa hän etsii tuotteen ensin itselleen, sitten toisen samanlaisen, Amandan kokoa vastaavan. Haudalla käydessämme hän tervehtii Amandaa aina ääneen. Hän haluaa nyppiä kanssani orvokeista nuutuneet pois ja kastella kukkaset, että Amandalla olisi "nättiä olla".
  En ole jutellut kenenkään ammattilaisen kanssa siitä, miten toisen lapsen kanssa näitä asioita olisi hyvä käsitellä, mutta mielestäni kaikki tapahtuu näin jotenkin luontevasti. Siskoa muistellaan ja muistetaan, mutta silti tiedostetaan, ettei hän ole täällä konkreettisesti meidän kanssa. Välillä itketään, välillä huvittuneina muistellaan Amandan suloisia ja yrmeitä ilmeitä.
   
Omakin mieli aaltoilee välillä enemmän ja välillä vähemmän. On hetkiä, kun pysähdyn miettimään, oliko meillä ihan oikeasti toinenkin tytär vai kuvittelinko sittenkin vain kaiken. Kaikki ne yövalvomiset ja viikot sairaalalla. Se ymmärryskyvyn ylittänyt väsymys. Suurin koskaan kokemani huoli. Kaikki ne ihmiset, joita tapasimme viikoittain ja jopa päivittäin. Ovatko he yhä olemassa jossain? Mielikuvat ja muistot tuntuvat toisinaan kuin unelta. Siksi itsellenikin tuntuu tärkeältä, että Amandan esineitä ja asioita on ympärillä. 

Eräs ihminen totesi minulle kerran ääneen jotenkin näin, että "varmaan tuntuu hyvältä päästä eteenpäin, vaikka eihän sitä lasta ehkä unohda koskaan". Mielessäni tuohduin tästä lauseesta, eihän tuollaista voi edes ajatella. Ettäkö unohtaisi menehtyneen lapsensa, ei kai sellaista voi tapahtua yhdellekään äidille. (Tosin tahdon sanoa tähän väliin, että ei käy kateeksi ihmisiä lapsensa menettäneen kanssa samassa kahvipöydässä. En itsekään pysy kärryillä mikä minut tuohduttaa milloinkin. Sama lausahdus eri päivinä saattaa saada aivan eri reaktion päässäni).

   Lapsen menettämisessä katoaa myös pala itsestään. Konkreettisesti se voisi olla vaikka kuin jalka tai käsi puuttuisi. Kipu on suuri. Itse irtoamisen hetkellä kipu ei vielä tunnu, vaan se tulee juuri heti sen jälkeen. Jokainen tietää sen, kun johonkin tulee suuri haava ja ensin ei tunnu kipua lainkaan. Vasta hetken päästä, kun veri alkaa nousta, suuri pakotus ja kipu hiipii paikalle. Sitten sattuu. Ihan kauheasti. Saattaa sattua vielä tosi kauan. Jossain vaiheessa alkaa helpottaa, mutta sittenkin kipu saattaa palata, jos haava vaikka tulehtuu. Tuo kävisi vertauskuvaukseksi muistoihin, jotka tulvivat mieleen. Sitten se jalka tai käsi puuttuu koko loppuelämän. Ilman sitä elämä on vähän hankalaa. Ei mahdotonta, mutta sen puuttumisen tiedostaa joka päivä. 

  Amandan kuolemastahan tuli 19.6. jo kahdeksan kuukautta. Niin lyhyt ja samalla niin pitkä aika. Tässä välissä meni useampi kuukausi, etten pystynyt katsomaan Amandasta kuvia enkä varsinkaan videoita ollenkaan. Tuntui, että jokainen kuva, jonka näin, oli isku suoraan palleaan. Suuri tunnevyöry pitkään aikaan ilmestyi, kun Amanda sai vihdoin viimein hautakiven haudalleen. Tilasimme sen jo loppuvuodesta, mutta se asennettiin vasta, kun maa oli täysin sulanut. Mieheni kävi katsomassa kiveä kerran talven aikana kiviliikkeessä, mutta minä en halunnut. Nyt kun kesäkuun alussa kivi oli tuotu paikalleen, en voinut kun itkeä sen juurella ensimmäiset kerrat. Se on taas asiana niin konkreettinen. Oman lapsensa nimi kaiverrettuna hautakiveen. Syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Alku ja loppu kahdessa rivissä.

Siellä se nyt kuitenkin on. Olen yhä tyytyväinen meidän syksyiseen valintaan kiven suhteen. Haluaisin rajata istutuksille alueen luonnonkivillä, jotka toisivat vastapainoksi hieman pehmeyttä muuten melko modernille kivelle. Ja tietenkin istuttaa jotain suloisen vaaleanpunaisia kukkia Amandalle. 

Nyt minulla alkoi loma. Tai voiko sitä lomaksi kutsua, jos ei tiedä mitä kahden viikon jälkeen tapahtuu? No kai voi. Mieheni ja tyttärenikin lomailevat ja aion nauttia tästä ajasta nyt, kun koko perhe vain on. Hitaista aamuista ja suunnittelemattomista päivistä. En tosiaan tiedä mitä syksy, talvi tai ensi kevät tuo tullessaan, mutta luotan täydellä sydämellä, että kaikki järjestyy tavallaan. 


Ihanaa viikonloppua kaikille ja lomaa niille, jotka lomaansa viettävät!

Kuopassa

Olen kuopassa. Syvässä kuopassa. Ei ole ketään muita, olen täällä ihan yksin. On vain minä ja kuoppa. Joskus tuttaviani käy kuopan suulla kysymässä, miten minulla menee. Yleensä mutisen heille vastaukseksi: "hyvää" tai "tavallista" tai jotain näiden vaihtoehtojen väliltä. Tyytyväisenä kai vastaukseen he kääntyvät kannoillaan ja häviävät pois. Jotkut käyvät ylhäällä kertomassa omista kuopistaan. Että kuinka syviä tai matalia kuoppia onkaan ja kuinka niistä onnistuu ulospääsy. Nyökyttelen vain.  

En ole ihan varma, miten tänne jouduin. Tiedän suurin piirtein syyn, miksi jouduin, mutta en tiedä, miten ja milloin se tapahtui. Tipahdinko tänne yhtäkkiä vai laskeuduinko pikku hiljaa? Tulinko tänne omin avuin vai tönäistiinkö minut alas?

Osa ystävistäni käy välillä heittämässä minulle erilaisia köysiä ja tikkaita alas kuoppaan, millä mahdollisesti pääsisin kipuamaan takaisin maan pinnalle. Yleensä aina yritänkin ponnistella, edes puoleen väliin. Joskus teen itse kuopan pohjalta löytyvistä tarvikkeista kiipeilyvälineitä ja yritän kavuta niiden avulla ylös. Jotain voimakasta ja magneettista tuntuu olevan kuopan pohjassa. Se nimittäin imaisee minut aina takaisin alas, vaikka olisin jo varmoin ottein lähestymässä kuopan reunaa. 

Tyttäreni tiputtaa minulle päivittäin tikkaansa kiivettäviksi ja niitä pitkin nousu on ultrakevyt. Nopeasti olen puoliksi pinnalla, juuri sen verran, että pystyn katselemaan hänen puuhiaan ja ehkä käsillä osallistumaankin niihin jotenkin. Mutta kun hän poistuu, kuopan pohja vetää minua takaisin puoleensa. Ja niin minä laskeudun tikas kerrallaan takaisin alas. Kuin kutsuttuna.

Olen rakentanut tänne itselleni majan, mutta olen alkanut pelätä, että alan viihtyä täällä. Pelkään, että alan tottua tähän yksinoloon. Pelkään, että kukaan ei enää tuo minulle köysiä tarjolle, enkä pian enää itsekään jaksa kyhätä apuvälineitä ulospääsyä varten. 

Ei sillä, ei kuoppa itsessään ole mitenkään pelottava tai ahdistava. Täällä on hämärää, muttei täysin mustaa. Pystyn näkemään eteeni. Sillä on vankat seinät, joiden sisällä koen olevani turvassa. Tänne ei myöskään kenenkään sellainen huuto tai ääni kuulu, että osaisin häiriintyä siitä.

En oikeasti tiedä, haluanko päästä täältä pois vai haluaisinko jäädä. Mutta sen tiedän, että jos täältä nousen, kaikki multa ja pikkukivet, jotka kuopassa päälleni karisevat, tulevat näkymään ja muistuttamaan minua tästä. Ne nipistelevät päätä hiusten seassa ja raastavat ihoa paidan alla. Ne ovat huomioitta jääneet ystävät ja puolisolle tiuskitut sanat. Voi vain toivoa, että ne ajan myötä varisevat pois ilman, että niistä jää iholle pysyviä arpia. 

Vielä täällä kuitenkin ollaan, kuopan pohjalla. Istun ja mietin. Kerään lisää multaa niskaan. Kokeilen muiden tiputtamia köysiä ja tikkaita. Vaikka sisimmissäni tiedänhän minä, että noustakseni ylös, minun on haluttava ensin nousta ja rakennettava sitten kiipeilyvälineeni
ihan itse. 

Mitä meille kuuluu?

Tämän kysymyksen esitän oikeastaan itse itselleni. Ihmetyksekseni päivät vain menevät eteenpäin, menevät vaikka ei tekisi yhtään mitään.

Minulle sanottiin Amandan kuoleman jälkeen, että suru tulee olemaan välillä suurempi, välillä pienempi. Kahden kuukauden jälkeen tajuan tuon olevan niin totta. Ikävä käyttäytyy kuin suuren suuri aalto. Tasaisesti se pyyhkäisee minut kumoon, kadotakseen jälleen hetkeksi kohinansa taakse. Kun pääsen taas pystyyn tukevasti jaloilleni, aalto tulee ja kippaa minut, toisinaan jopa hieman yllättäenkin alas.

Muiden seurassa olen reipas, enkä pillahda itkuun, vaikka aiheesta tulisikin puhetta jonkun kanssa. Edes uusille ihmisille Amandan menetyksestä kertominen ei horjuta reippauttani. Saatan jopa pienennellä asiaa, ettei kuulija niin järkyttyisi ja menisi vaikeaksi. Yleensä tälläisten tilanteiden jälkeen olen lähinnä itselleni vihainen, mutta se tulee niin luonnostaan minusta, etten voi sille siinä hetkessä mitään. Ei Amandan kuoleminen ole pieni asia, ei todellakaan. Se on suurin ja kauhein asia mitä eteen voi tulla.  

En ole nyt enää uskaltanut katsoa videoita Amandasta, vaikka ne aiemmin lievittivät parhaiten ikävän tunnetta. En pysty lukemaan näitä omia tekstejäni menneeltä vuodelta blogista, vaikka tekisi ihan hirveästi mieli. En halua ruokkia erilaisilla asioilla tätä ikävän tunnetta, vaikka muistan ja mietin Amandaa ihan joka hetki. Ja enhän tietenkään halua olla muistamattakaan. Amandan lääkelista roikkuu yhä keittiön kaapinoven sisäpuolella, mutta en voi heittää sitä pois, koska pelkään unohtavani lääkkeiden annostukset ja antoajat. Ihan hullulta kuulostaa itsestänikin, enhän minä niillä tiedoilla enää tee yhtään mitään. Mutta se tuntuisi taas yhden sillan rikkomiselta minun ja menneen välillä.

On elämässä paljon onneksi valoakin. Esikoisemme M kasvaa ja kehittyy koko ajan. Tällä viikolla häneltä irtosi ensimmäinen hammas, jota riemuitsimme koko perhe yhdessä. Arki hänen kanssaan on onneksi jatkunut ihan normaalina. On päiväkoti, kaverit ja harrastukset. Hän on päässyt käymään myös Hoplopissa, minne aiemmin ei infektioiden pelossa ole uskallettu mennä. Olen alkanut myös itse tehdä suunnitelmia elämässä eteenpäin ja se on tuntunut hyvältä. Hyvältä siksi, että vaikka tiedostan kantavani tätä suurta surua koko loppuelämäni painona mukana, se ei tarkoita, ettenkö voisi etsiä tulevaisuuteen sille tasapainoksi myös ilon aiheita. Jo pelkästään M:n takia, tässä kuitenkin eletään hänen lapsuuttaan ja elämää, vaikka siskon päättyikin.

Mieheni kanssa kuljemme surua ihan samanlaista polkua ja suremme samalla tavalla  vaikka persoonina olemmekin muuten ihan erilaisia. Se on varmaan aika hyvä, kun kumpikin ymmärtää toista oikein tässä hetkessä. Saatamme nauraa jollekin yhdessä vedet silmissä ajaessamme kohti hautausmaata ja seuraavassa hetkessä tuijotamme vierekkäin hiljaa haudalla palavaa lyhtyä. Kun toisella on huono olla, toinen kannattelee ja ottaa lähelle ja toisinpäin. En yhtään ihmettele sitä, että jotkut parit eroavat menneen arkemme kaltaisessa mankelissa ollessaan tai sen loppuessa. Kun arjen täyttää väsymys, huoli ja lähes 100% keskittyminen muuhun kuin parisuhteeseen, se on aikamoinen kombo. Olen kiitollinen, että meillä oli Muksula ja isovanhemmat, jonne saimme tytöt välillä antaa hoitoon. Jälkeenpäin ajatellen, nuo olivat parisuhteen (ja kaiken muunkin) kannalta tärkeimpiä lepohetkiä meille. En tiedä olisimmeko nyt tässä yhdessä ja niin onnellisia toisistamme, jos noita hetkiä emme olisi pystyneet järjestämään.

Joulu tekee tuloaan kovaa vauhtia. En ole koskaan osannut ottaa joulusta stressiä, enkä ota tänäkään vuonna. Tykkään joulusta ja siihen liittyvistä valmisteluista. Tietenkin olen surullinen, kun Amanda ei ole näkemässä joulun loistoa meidän kanssa. En koskaan unohda sitä, kuinka pieni katsoi viime jouluna kotiamme suurin silmin sairaalasta päästessään. Kaikki jouluvalot ja kuusenkoristeet saivat Ampsun huomion täysin. Se tuntui hienolta, koska Amandahan ei kauheasti muuten ollut kiinnostunut yhtään mistään. Täytyy ehkä viedä aattona tytön haudalle kaikista suurin ja kimaltavin joulupallo minkä koristelaatikostamme löydän. 

 Rauhallista ja rakkauden täyteistä joulua jokaiselle <3