Osaako kukaan arvata, kuinka meidän viikko on mennyt? No sairaalassa, lastenosastollahan se jälleen.
Yksi viikko sentään saatiin välissä viettää kotona. Se tuntui niiiiin hyvältä. Tämänkertaisen reissun syy oli jälleen keuhkokuume. Tällä kertaa se näyttäytyi aikaisempaa suurempana ja Amanda olikin todella kipeä, ennen kuin antibiootit alkoivat vaikuttaa. Onneksi neiti virkistyi pian omaksi itsekseen ja tulehdus voitettiin.
Tämän viimeisimmän sairaalareissun myötä aloin taas ajatella. Mieheni on vitsikkäästi sitä mieltä, ettei se sovi minulle, mutta ajattelin silti. Tajuntaani nimittäin jysähti entistä suuremmin tämä meidän tilanteemme kaikkinensa. Amandan vointi on selkeästi mennyt huonompaan suuntaan (ainakin infektioiden lisääntymisen suhteen), joten en oikein jaksa enkä uskalla ajatella "parempia aikoja" tulevaksi tai tehdä "sitten kun Amanda pääsee kotiin" -suunnitelmia. Amanda on käytännössä ollut elokuusta asti sairaalassa, poislukien välistä muutamat viikot ja päivät. Ehkä sellaisia parempia aikoja ei taida olla ollenkaan tulossa. Nyt kun viimeksi kotiuduimme happirikastimen kanssa, lääkärit ja hoitajat puhuivat siitä, kuinka paljon enemmän laitteen kanssa saamme olla kotona, ja silti palasimme kymmenen päivän jälkeen takaisin osastolle.
(Jos jotain hyvää tässä on niin se, kuinka turvallinen olo minulla on lastenosastolla. Koska vietämme siellä oikeastaan arkemme kokonaan, kaikki hoitajat ovat tulleet tutuiksi. Ystäväni nauroikin, kun keskustelimme, kuinka vähän väliä mainitsin "Amandan hoitajan kanssa puhuttiinkin juuri..." ja "Amandan hoitaja kertoi..." Tosin ihmekös tuo, lapsiani lukuunottamatta vietän Amandan hoitajien kanssa eniten aikaa vuorokaudesta. Itse asiassa, enemmän aikaa kun puolisoni kanssa. Onneksi ovat niin mukavia.)
Mutta siis tätä kelailtuani tajusin, että meidän pitäisi pystyä elämään meidän muutakin arkea nimenomaan näiden sairaalassa olojen aikanakin. Tilannehan voi jatkua näin vuosia ja esimerkiksi M:n lapsuutta vietetään juuri nyt ja tässä. Tartuimme viime viikolla tuumasta toimeen ja kävimme mieheni kanssa toisena iltana kaksin elokuvissa ja toisena iltana veimme esikoisen kaupungissamme järjestettyyn Lasten diskoon. Täyttä hulluttelua meiltä, mutta olipa mahtavaa. Amanda pärjäsi hoitajan kanssa hyvin, me saimme hetken ajatella ihan muuta ja esikoinen oli onnellinen. Ja kaikki tämä toteutui vasta suuren ajatustyön jälkeen. Nyt olen alkanut päästä irti siitä, että tuskailen koko ajan olevani väärässä paikassa. Amandan luona olen miettinyt esikoista ja taas kotona ollessa tuskaillut, kun en ole Amandan luona. Tämähän on oikeasti niin turhaa psyykkeen kuluttamista kuin vain voi olla. Se johtaa siihen, ettei missään ole läsnä, ja olo on vain ahdistunut. Ja kuka siinä voittaa? Ei kukaan. On vain etukäteen tehtävä suunnitelma ja elettävä sen mukaan. Kun pelaa kotona vanhemman tytön kanssa Kimbleä, on luotettava hoitajiin ja siihen, että he ottavat yhteyttä, jos on hätä. Ja kun osastolla silittää Amandan päätä, voi antaa ajan pysähtyä ja nauttia juuri siitä hetkestä. Huh, aika suuri psyykkinen työ on omassa päässä tehty, mutta se oli todellakin sen arvoista. Oloni on paljon levollisempi.
(Jos jotain hyvää tässä on niin se, kuinka turvallinen olo minulla on lastenosastolla. Koska vietämme siellä oikeastaan arkemme kokonaan, kaikki hoitajat ovat tulleet tutuiksi. Ystäväni nauroikin, kun keskustelimme, kuinka vähän väliä mainitsin "Amandan hoitajan kanssa puhuttiinkin juuri..." ja "Amandan hoitaja kertoi..." Tosin ihmekös tuo, lapsiani lukuunottamatta vietän Amandan hoitajien kanssa eniten aikaa vuorokaudesta. Itse asiassa, enemmän aikaa kun puolisoni kanssa. Onneksi ovat niin mukavia.)
Mutta siis tätä kelailtuani tajusin, että meidän pitäisi pystyä elämään meidän muutakin arkea nimenomaan näiden sairaalassa olojen aikanakin. Tilannehan voi jatkua näin vuosia ja esimerkiksi M:n lapsuutta vietetään juuri nyt ja tässä. Tartuimme viime viikolla tuumasta toimeen ja kävimme mieheni kanssa toisena iltana kaksin elokuvissa ja toisena iltana veimme esikoisen kaupungissamme järjestettyyn Lasten diskoon. Täyttä hulluttelua meiltä, mutta olipa mahtavaa. Amanda pärjäsi hoitajan kanssa hyvin, me saimme hetken ajatella ihan muuta ja esikoinen oli onnellinen. Ja kaikki tämä toteutui vasta suuren ajatustyön jälkeen. Nyt olen alkanut päästä irti siitä, että tuskailen koko ajan olevani väärässä paikassa. Amandan luona olen miettinyt esikoista ja taas kotona ollessa tuskaillut, kun en ole Amandan luona. Tämähän on oikeasti niin turhaa psyykkeen kuluttamista kuin vain voi olla. Se johtaa siihen, ettei missään ole läsnä, ja olo on vain ahdistunut. Ja kuka siinä voittaa? Ei kukaan. On vain etukäteen tehtävä suunnitelma ja elettävä sen mukaan. Kun pelaa kotona vanhemman tytön kanssa Kimbleä, on luotettava hoitajiin ja siihen, että he ottavat yhteyttä, jos on hätä. Ja kun osastolla silittää Amandan päätä, voi antaa ajan pysähtyä ja nauttia juuri siitä hetkestä. Huh, aika suuri psyykkinen työ on omassa päässä tehty, mutta se oli todellakin sen arvoista. Oloni on paljon levollisempi.
Olen käsitellyt päässäni myös erästä toista asiaa. Juttelin nimittäin viime kerralla sairaalalla perheterapeutin kanssa Amandan asioista ja mainitsin olevani surullinen siitä, että en saa olla Amandalle vain äiti. Asia jäi pyörimään päähäni ja tajusin jälkeenpäin, kuinka suuri se oikeastaan onkin. Joskus tuntuu, että kaikki tämä sairaanhoidollinen hoitaminen peittää alleen itse äitiyden. On lääkitykset, apuvälineet ja huoli. Mietitään, milloin saan pidettyä kertyneitä vapaapäiviä, joka jo tuona lauseena puistattaa minua. Tunnen olevani Amandalle äiti lähinnä silloin, kun saan pitää Amandaa sylissä ja pussailla. Ja kun oikeiden houkutteluiden jälkeen Amanda väläyttää minulle hymynsä. Mutta ne ovat niin pieniä hetkiä, että ne jäävät niin monesti kaiken tämän muun alle. Lastenosastolla ainakin osa hoitajista tsemppaa äitejä äiteinä. Amanda tuskin muistaa oikeastaan ketään surkastuneiden hippokampuksiensa takia, mutta kyllähän se tuntuu hyvältä hoitajan kertoessa, kuinka Amanda reagoi tulooni jollain tavalla. En tiedä, tuntisinko olevani enemmän äiti, jos Amanda asuisi esimerkiksi Muksulassa ja kävisin häntä siellä vain katsomassa. Ehkä, mutta se ei tunnu minusta ajatuksena ollenkaan oikealta. Ei niin kauan kuin pystyn tytön itse hoitamaan. Täytyy vain opetella ajatuksen tasolla yhdistämään nämä kaksi roolia, äiti ja hoitaja. Käytäntö on jo hallussa.
Sairaalan ja kodin väliä ajaessa ehtii ajatella. Välillä liikaakin, kai. Mutta tänään Amanda pääsi kuin pääsikin siirtymään suoraan lastenosastolta Muksulaan kuntoutusviikolle, vaikka hieman jännitin tytön vointia etukäteen. Tämä siirtymä tarkoittaa siis sitä, että Amanda voi jo paremmin ja minä uskallan huokaista pari päivää. Ajattelin pyhittää päiväni esikoiselle, joka on joutunut taas joustamaan ja venymään milloin minnekin. Onneksi railakkaasti kahtena päivänä juhlitut 5-vuotissynttärit katkaisivat myös vähän meidän arkea ja M sai paljon huomiota sen puitteissa.
Loppulisäys: Amanda siirtyikin illalla Muksulasta takaisin lastenosastolle hengitysongelman vuoksi. Nauranko vai itkenkö? En osaa päättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti