Iloista

Niin se vain kääntyi taas kevääksi. Ihan mahtavaa herätä aamulla, kun aurinko paistaa, eikä ulos mennessä tarvitse topata itseään eikä lapsia monella vaatekerroksella. Tämä vuodenaika tuottaa minulle iloa kaikkein eniten.

Me olemme olleet mieheni kanssa monta päivää kovassa flunssassa, joka on onneksi nyt alkanut hieman helpottaa. Tytöistä kummallakaan ei toistaiseksi ole vielä samasta taudista merkkejä. Oma sairastaminen on saanut Amandan myötä ihan uuden tason, kun pelkään niin suuresti tartuttavani. Käsidesiä kuluu pullokaupalla. Ja kauheinta siinä on, kun on pakko yrittää välttää toisen pusuttelua  ja "ylimääräistä" sylittelyä. Jonkun korvaan voi kuulostaa ylivarovaiselta, mutta tässä on tullut todettua, että minun pieni flunssa merkitsee Amandalle parin viikon sairaalareissua, hengitysvaikeuksia sekä antibioottikuuria millon mihinkin. Tämän jälkeen Amanda palaa lähtöruutuun niin pään kannattelussa, kuin levollisissa yöunissakin. No mutta ei pidä vielä hätääntyä. Amanda on toistaiseksi vielä normaalin verran räkäinen ja hengitys näyttää helpolta, joten en ala vielä pakkaamaan sairaalakassia.  

Haluaisinkin kirjoittaa nyt ennemmin siitä ilosta. Monet kyselevät meiltä, kuinka me jaksamme ja kuinka vaikutamme niin iloisilta, vaikka Amandan tilanne on näin vakava. Kysymys on vaikea, enkä koskaan osaa vastata siihen oikein mitään järkevää. Arki kotona on Amandan kanssa mielestäni parasta. Silloin en kuluta ajatuksiani siihen faktaan, ettei Amandassa tapahdu kehitystä enkä niiden ensimmäisten kuukausien jälkeen ole jaksanut enää miettiä, kuinka paljon Amanda poikkeaa ikäisistään. Amanda on omanlaisensa pieni ihminen ja jokainen uusi asia, joka Amandassa tapahtuu (puhun hyvistä asioista, en niinkään uusista diagnooseista tai oireista) saa meidän perheen kaikki jäsenet ilostumaan. Juuri viime viikolla totesin miehelleni, että monikohan iloitsee yhtä paljon kuin me nyt, että oma lapsi katsoo silmiin. Kyllä, Amanda on ruvennut ottamaan katsekontaktia suoraan silmiin! Emme mekään esikoisen kohdalla edes ajatelleet moista, mutta nyt joka kerta, kun Amanda on sylissäni ja tuijottaa suoraan silmiin, minut valtaa onnellisuus ja hämmennys. 

  
Mahtava juttu tapahtui myös viime viikolla, kun ajattelin kokeilla mitä Amanda tuumaa, jos maistatan hänelle suuhun hieman hedelmäsosetta lusikan kärjellä. No lopputulos oli tämä:

Amandaa hymyilytti ja äitiä hymyilytti. Amanda aukoi suuta ja maiskutteli kuin vanha tekijä! Päärynäsosetta meni suuhun asti ehkä kirpun kokoinen annos, mutta meni kuitenkin. Imukonetta ei tarvittu eikä Amanda näyttänyt merkkiäkään tikahtumisesta. Herkutteluhetkiä on jatkettu muinakin päivinä ja hyvin ovat onnistuneet. Tällä sosemäärällä ei nälkä lähde, mutta tuleepa Amandalla uusi aisti käyttöön ja se tekee hyvää suun limakalvoille.

Yksi suurimmistä ilonaiheista ovat ehdottomasti kaikki meidän ympärillä olevat ihmiset. Ystävät, perheet, sukulaiset, puolitutut, M:n päiväkodin väki, Amandan hoitajat, lääkärit - kaikki. Välillä ihmettelen kuinka nämä ihmiset ovat niin kiinnostuneita (hyvällä tavalla) meidän kuulumisista ja jaksavat iloita meidän kanssamme Amandan asioista ja tsempata. En osannut odottaa tälläistä lainkaan. Se on meille suuri voimavara, josta olemme todella onnellisia. Toivottavasti pystyn antamaan yhtä paljon hyvää jonain päivänä takaisin.

 

Amanda tyytyväisenä kummitädin sylissä.

Iloa ja onnellisuutta tuottaa Amandan kanssa niin moni asia. Se, kuinka Amanda nukahtaa, kun silitän hänen päätään ja annan sormeni hänen toiseen nyrkkiinsä puristukseen. Se, että meillä ei ole yhdessä ollessamme minnekään kiire ja saan hoitaa häntä itse kotona. Amandan tyytyväinen ilme, kun pussailen häntä poskille ja otsalle, vaikka muuten kasvojen koskettelu ei ole yhtään Amandan mieleen. Amandan yrppiintynyt ilme, kun me M:n kanssa olemme yrittäneet kaikkemme saadaksemme hänestä irti pienen hymyn. Jopa sekin ilostuttaa, kuinka Amanda kiukustuu, jos hänet jättää yksin lattialle köllöttämään. Ainakin osaa jotenkin ilmaista itseään. 

  
Kaikki nämä asiat auttavat jaksamaan arjessa. Niitä on vain hankala kiteyttää yhteen lauseeseen, kun joku kysyy. Tottakai sen ilon vastapainona on suru. Siitä voisi kai kirjoittaa oman tekstinsä, mutta en halua. Suru ja huoli tulevasta ovat niin selviä asioita ja toisinaan hurjan voimakkaita, että saamme käsitellä niitä jo tarpeeksi ilman sen suurempaa pohdintaa. Tahdon pitää ilon. Ilon onnistumisista ja hymyistä. Ilon hetkeen tarttumisesta.

Luin kerran jostain nämä viisaat sanat, jotka pyrin aina muistamaan tilanteessa kuin tilanteessa:
 "Se, joka murehtii etukäteen, murehtii kahdesti".

Tämän viisauden myötä toivotan aurinkoista loppuviikkoa kaikille!