Shokkihoitoa

Onpa ollut aikamoinen viikko.

 Keskiviikkona 4.5. vein Amandan päivystykseen tartutettuani häneen jälleen jonkun keväisen flunssapöpön. Yllätyksekseni sairaalapätkä jäi vain kolmen päivän mittaiseksi. En ollut uskoa korviani, kun lauantaina tuumasi lääkäri kierrollaan, että Amanda on kotiutuskelpoinen. Hetkinen, missäs happiviikset? Kukaan ei ehtinyt tuoda niitä edes huoneeseen. Ajattelin, että pääsimmekin kerrankin näin helpolla.

Amanda oli kotiutumisen jälkeen vielä räkäinen, mutta imukoneella handlaamme nämä räkähommat hyvin kotonakin. Kuitenkin tiistain vastaisena yönä Amandalle nousi kuume. Säikähdin sitä jopa hieman, koska neidin kohdalla mittari näyttää yleensä alilämpölukemia. Siispä turhautuneena palautin tytön takaisin osastolle heti seuraavana aamuna. 

Keskiviikkona en tavoistani poiketen mennytkään heti aamulla osastolle. Kävimme mieheni kanssa tutustumassa Amandan puolesta hoitoyksikkö Muksulaan, johon hän tulevaisuudessa pääsee viettämään toisinaan lyhyitä hoitojaksoja, jotta me vanhemmatkin voidaan toisinaan huokaista päivä tai pari. Kuitenkin kesken kahvittelun osastolta soitettiin, että Amandan tulehdusarvot olivat nousseet yön aikana 250:een ja turvotusta oli tullut melkein puoli kiloa! Tipalla laitettiin menemään heti antibioottia ja nesteenpoistoa.

Perjantaina tilanne huononi nopeasti. Amanda siirrettiin lastenosastolta teho-osastolle Sipap-hengityslaitteeseen. Tulehdusarvot olivat yhä korkeat ja nestettä oli kertynyt 1,5 kg yhteensä parissa päivässä. Valkosoluja oli hurjasti (47), kun taas elimistön muut arvot olivat niin matalat, että elivaurioiden riski oli suuri. Meille myös sanottiin suoraan, ettei Amandan mahdollisuudet selviytyä näytä kovin hyvältä, kun lähtökohdat ovat tällaiset. Verenmyrkytystä epäiltiin, mutta veriviljelyn mukaan veressä ei kasvanut mitään, joten puhuttiin "vain" sepsiksestä. 

Kuten arvata saattaa, tälläisen puhelun saatuani menin shokkiin. Odotin kotona, että Juha saapuisi kotiin ja yritin hillitä itkuani esikoisen edessä. Juhan vanhemmat hakivatkin M:n heille hoitoon ja me menimme sairaalalle Amandan luokse. Pieni oli aivan uupunut, tunnistamattomaksi turvonnut ja kipeän oloinen. Huoneessa hoitajat ja lääkäri olivat tytön ympärillä ja laittoivat hengityslisää ja muita mittareita paikoilleen. Minä seisoin sängyn jalkopäässä ja itkin. Päässä löi tyhjää. Kiinnitin vain huomioni ulkona hitaasti tuulen mukana heiluvaan puuhun. Ja sängyllä oleviin saksiin, joihin oli teipattu jonkinlaiset merkit mustalla ja keltaisella. Joku kävi halaamassa, joku toinen silitti olkapäätä. Toivottivat voimia. Minun päässäni pyöri vain ajatus, ettei tämä voi mennä näin. En ole vielä valmis luopumaan Amandasta. Haluan vielä lisää aikaa. Sylittelyä. Ja ketä sitten hoidan ja lääkitsen jos se kuolee? Entäs M? Mitä me sille sanotaan? Hoitaja ehdotti meille, että valmistelisimme kuitenkin jotenkin esikoista, mikäli huonosti käy. 
  Niinpä lähdimme käymään hänen luonaan sillä aikaa, kun Amandasta otettiin verikokeita. Meitä itketti ja pelotti yhtäaikaa, miten M reagoisi. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

- Amanda on nyt tosi kipeä. Tilanne on niin vakava, että Amanda ei välttämättä tule enää kotiin ollenkaan. Se on myös se asia, miksi meitä itkettää ja miksi me olemme hieman huolissamme.

M mutristi huulensa ja otti "voi äiti parkaa" -ilmeensä. Jatkoin:

-  Jos Amanda nyt kuolee, Amandasta tulee enkeli ja se meitä sitten katsoo tuolta taivaalta.

- Niin katsookin. Enkelinä. Saanko nyt mennä vaarin kanssa jatkamaan jätskiauton odotusta? 

 Ja sinne se sitten katosi. Antoi halit ja sanoi heipat. Toisaalta ihanaa, ettei M vielä täysin ymmärrä ja hän ajattelee asian niin yksinkertaisesti. Tuntui kuitenkin hyvältä käydä asia hänelle kertomassa. 

Kipeä pieni

Palasimme sairaalaan, jossa valvoimme Amandan vierellä ja nukuimme yönkin. Lauantaiaamuna yöhoitaja totesi yön olleen yllättävänkin rauhallinen. Tulehdusarvot olivat tippuneet 190:een ja Amanda yritti aukoa silmiään, mutta turvotuksen takia se ei oikein onnistunut. Päivän mittaan hän alkoi reagoida enemmän kosketukseen ja kädet alkoivat tuttuun tapaan huiskia peiton alta. Illalla tulehdusarvot olivat jo pudonneet 140:een. Sunnuntaiaamuna, kun menin unenpöpperössä Amandan huoneeseen, en ollut uskoa silmiäni. Turvotus oli laskenut entisestään ja Amanda oli saanut silmänsä isoiksi auki. Siinä me tuijoteltiin toisiamme hiljaa. En voinut kuin lähettää äänettömän kiitoksen ylöspäin, että sain Amandalta tuon katseen. 

Tällä hetkellä Amanda on edelleen tehohoidossa ja saa ylipaineella apua hengitykseen. Lisähappea ei ole mennyt ollenkaan sitten lauantain. Neiti jaksaa olla hereillä ja tuijotella letkujensa takaa. Tänään otettiin putkittain verta, josta katsotaan eri elimien arvoja ja muutenkin kokonaistilaa noin niin kuin sisältä päin. Hemoglobiini on ollut jo viikon matala, tänään vain 85, joten lisää punasoluja tiputellaan illalla. Tulehdusarvot ovat 93.

Amandan taistelijaponi

Olen niin kiitollinen, että tilanne näyttää nyt ainakin toistaiseksi näin hyvältä. Meidän pieni sisukas tyttö yllättää meidät kaikki kerta toisensa jälkeen. Eräskin hoitaja totesi, että Amanda rikkoo kaikki käsitykset niistä oletuksista, joita näin perussairaan lapsen selviytymisestä on. Nyt vain toivotaan, ettei suuria takapakkeja tule ja Amanda saadaan pian takaisin omiin kuvioihinsa.

Menneen viikonlopun jälkeen voin kertoa, että olo on taas kuin sähköshokin saaneella. Lauantaina olo oli kauhea. Maha oli kipeä ja päätäni särki. Se on kuin jokinlainen krapula siitä shokkihetkestä ja se tapahtuu aina, kun näitä tilanteita tulee. Hurjaa. Mutta onneksi minulla on tuo minun mies. Yhdessä me selviämme. Kuulostaa omituiselta, mutta olen huomannut, että mitä suurempi huoli meillä on, sitä enemmän nauramme yhdessä. Itkemme ja nauramme. Se on kai tapamme selviytyä vaikeista hetkistä. Meistä on tullut näiden vuosien mittaan ja etenkin Amandan syntymän jälkeen luja tiimi ja tiedämme, että tiukkojen paikkojen tullen voimme aina nojata toisiimme.

 

<3