23. joulukuuta 2017

Mitä meille kuuluu?

Tämän kysymyksen esitän oikeastaan itse itselleni. Ihmetyksekseni päivät vain menevät eteenpäin, menevät vaikka ei tekisi yhtään mitään.

Minulle sanottiin Amandan kuoleman jälkeen, että suru tulee olemaan välillä suurempi, välillä pienempi. Kahden kuukauden jälkeen tajuan tuon olevan niin totta. Ikävä käyttäytyy kuin suuren suuri aalto. Tasaisesti se pyyhkäisee minut kumoon, kadotakseen jälleen hetkeksi kohinansa taakse. Kun pääsen taas pystyyn tukevasti jaloilleni, aalto tulee ja kippaa minut, toisinaan jopa hieman yllättäenkin alas.

Muiden seurassa olen reipas, enkä pillahda itkuun, vaikka aiheesta tulisikin puhetta jonkun kanssa. Edes uusille ihmisille Amandan menetyksestä kertominen ei horjuta reippauttani. Saatan jopa pienennellä asiaa, ettei kuulija niin järkyttyisi ja menisi vaikeaksi. Yleensä tälläisten tilanteiden jälkeen olen lähinnä itselleni vihainen, mutta se tulee niin luonnostaan minusta, etten voi sille siinä hetkessä mitään. Ei Amandan kuoleminen ole pieni asia, ei todellakaan. Se on suurin ja kauhein asia mitä eteen voi tulla.  

En ole nyt enää uskaltanut katsoa videoita Amandasta, vaikka ne aiemmin lievittivät parhaiten ikävän tunnetta. En pysty lukemaan näitä omia tekstejäni menneeltä vuodelta blogista, vaikka tekisi ihan hirveästi mieli. En halua ruokkia erilaisilla asioilla tätä ikävän tunnetta, vaikka muistan ja mietin Amandaa ihan joka hetki. Ja enhän tietenkään halua olla muistamattakaan. Amandan lääkelista roikkuu yhä keittiön kaapinoven sisäpuolella, mutta en voi heittää sitä pois, koska pelkään unohtavani lääkkeiden annostukset ja antoajat. Ihan hullulta kuulostaa itsestänikin, enhän minä niillä tiedoilla enää tee yhtään mitään. Mutta se tuntuisi taas yhden sillan rikkomiselta minun ja menneen välillä.

On elämässä paljon onneksi valoakin. Esikoisemme M kasvaa ja kehittyy koko ajan. Tällä viikolla häneltä irtosi ensimmäinen hammas, jota riemuitsimme koko perhe yhdessä. Arki hänen kanssaan on onneksi jatkunut ihan normaalina. On päiväkoti, kaverit ja harrastukset. Hän on päässyt käymään myös Hoplopissa, minne aiemmin ei infektioiden pelossa ole uskallettu mennä. Olen alkanut myös itse tehdä suunnitelmia elämässä eteenpäin ja se on tuntunut hyvältä. Hyvältä siksi, että vaikka tiedostan kantavani tätä suurta surua koko loppuelämäni painona mukana, se ei tarkoita, ettenkö voisi etsiä tulevaisuuteen sille tasapainoksi myös ilon aiheita. Jo pelkästään M:n takia, tässä kuitenkin eletään hänen lapsuuttaan ja elämää, vaikka siskon päättyikin.

Mieheni kanssa kuljemme surua ihan samanlaista polkua ja suremme samalla tavalla  vaikka persoonina olemmekin muuten ihan erilaisia. Se on varmaan aika hyvä, kun kumpikin ymmärtää toista oikein tässä hetkessä. Saatamme nauraa jollekin yhdessä vedet silmissä ajaessamme kohti hautausmaata ja seuraavassa hetkessä tuijotamme vierekkäin hiljaa haudalla palavaa lyhtyä. Kun toisella on huono olla, toinen kannattelee ja ottaa lähelle ja toisinpäin. En yhtään ihmettele sitä, että jotkut parit eroavat menneen arkemme kaltaisessa mankelissa ollessaan tai sen loppuessa. Kun arjen täyttää väsymys, huoli ja lähes 100% keskittyminen muuhun kuin parisuhteeseen, se on aikamoinen kombo. Olen kiitollinen, että meillä oli Muksula ja isovanhemmat, jonne saimme tytöt välillä antaa hoitoon. Jälkeenpäin ajatellen, nuo olivat parisuhteen (ja kaiken muunkin) kannalta tärkeimpiä lepohetkiä meille. En tiedä olisimmeko nyt tässä yhdessä ja niin onnellisia toisistamme, jos noita hetkiä emme olisi pystyneet järjestämään.

Joulu tekee tuloaan kovaa vauhtia. En ole koskaan osannut ottaa joulusta stressiä, enkä ota tänäkään vuonna. Tykkään joulusta ja siihen liittyvistä valmisteluista. Tietenkin olen surullinen, kun Amanda ei ole näkemässä joulun loistoa meidän kanssa. En koskaan unohda sitä, kuinka pieni katsoi viime jouluna kotiamme suurin silmin sairaalasta päästessään. Kaikki jouluvalot ja kuusenkoristeet saivat Ampsun huomion täysin. Se tuntui hienolta, koska Amandahan ei kauheasti muuten ollut kiinnostunut yhtään mistään. Täytyy ehkä viedä aattona tytön haudalle kaikista suurin ja kimaltavin joulupallo minkä koristelaatikostamme löydän. 






 Rauhallista ja rakkauden täyteistä joulua jokaiselle <3






2 kommenttia:

  1. Tuota se suru juuri on - jatkuvaa aaltoliikettä. Sitten joku päivä tulee se tunne, kun haluaa heittää joitakin tärkeitä tavaroita pois. Ja siitä puolen vuoden päästä miettii, että voi kun olisinkin sen ja sen asian sittenkin säästänyt. Hirveän vaikea säilyttää, ja hirveän vaikea päästää irti, juuri niinkuin itse surustakin. Voimia!

    VastaaPoista
  2. Kiitos ja kiitos kommentista. Olen huomannut tuon saman jo nytkin, vaikka aikaa on mennyt vasta vähän. Täytyy vain opetella pienin askelin ottaa suru ja ikävä osaksi elämää, poiskaan sitä ei koskaan kokonaan saa, eikä onneksi tarvitsekaan ❤️

    VastaaPoista