Tarina kahdesta pienestä.

Olen ajatellut, että erityislapset ovat kuin pieniä ihmisenkeleitä, jotka saapuvat tänne jostain kaukaa, ehkä tähtien tuolta puolelta. Tämä pieni tarina kertoo kahdesta sellaisesta. 

                                                                                        *    *    *

Nämä pienet syntyivät kumpikin vanhempiensa toiveesta, mutta kuitenkin meidät kaikki suuresti yllättäen. Kummatkin joutuivat ponnistelemaan paikastaan täällä. Ehkä siellä, mistä he ilmestyivät, ei tarvita niin paljon kaikkia erilaisia kykyjä kuin ihmiset täällä. Ei tarvitse näyttää tietynlaiselle tai osata tiettyjä asioita. Siksi sopeutuminen tänne meidän kanssa oli jo heti alussa hieman hankalaa. 

Mutta heillä oli mukanaan hyvin hyvin tärkeä tehtävä: He tulivat avaamaan meidän jokaisen silmiä. He tulivat osoittamaan, kuinka rakastettavia he olivat juuri sellaisina kuin olivat. He tulivat näyttämään meille maailman niin paljon kauniimpana ja herkempänä, kuin aiemmin oli nähty. He tulivat muuttamaan asioiden tärkeyden ja tekemään sisaruksistaan entistäkin vahvempia ihmisiä.

Toinen pieni meinasi tehdä paluun sinne jonnekin jo ensimmäisen vuotensa aikana hyvin yllättäen. Mutta ehkä hän ajatteli, että tehtävää on vielä jatkettava hiukan. Toinen alkoi valmistella paluutaan pikku hiljaa. Askel askeleelta. 

Nuorempi näistä ihmeistä antoikin vanhemmilleen tietoon summittaisen ajan, jolloin tehtävä olisi sitten täytetty ja olisi palattava takaisin. Ensimmäiseksi tullut on jo nyt hiljalleen alkanut tehdä lähtöään. Tehtävä alkaa olla täytetty. Rakkautta on saatu paljon ja rakkautta on annettu paljon. Ihmisten ajatusmaailmaa on muutettu. Suvaitsevaisuutta on lisätty. Maailma on saanut lisää uusia värejä. 

Mietin, mitähän nämä kaksi kaunista kertovatkaan palatessaan sinne jonnekin. Ehkä ihmisten hullunkurisesta tavasta kiirehtiä paikasta toiseen. Jotain tavasta pynttäytyä ja maalata kasvoja, vaikka nämä ihmiset ovat jo valmiiksi niin kauniita. Ehkä joutavasta stressistä, jota niin moni maan päällä pitää mukanaan. Toivoisin, että he voisivat viedä mukanaan myös tiedon, että ihmiset täällä välittävät ja auttavat toisiaan sekä hyväksyvät jokaisen sellaisena kuin on. 


Kiitos Amanda ja Lemmy, kun tulitte. Kiitos, että me saimme toimia tehtävänne auttajina. Te olette ainutlaatuisia ja me onnekkaita.